Tarkoitin niitä rinnan kulkevia hevosia ensiharvennuskuusikossa. Minkä verran niillä pitää olla siellä oksien seassa tilaa? Kaikki kuvat ja videot kun tahtoo olla vanhemmista jo karsiintuneista metsistä.
Jos ei muuten saa metsiinsä lahoa puuta niin hevosella kun rankoja keräilee niin taatusti tulee. Tuosta on ihan omakohtaista kokemusta kun 7 ha aukko lyötiin ja kaikki harvennukset oli tehty hevosella. Tietenkin ilman kunnollisia ajouria puikkelehtimalla puiden välissä.
Kun verrokiksi laitetaan pienkone, joka on varustettu parin metrin ulottuvuudella olevalla nosturillla, jonka toiminta on miten sattuu ja kone horjuu jokaisessa nostossa sinne-tänne, niin kyllä kolhittuja puita löytyy. Kääntyessään vielä raaputtavat juuret paljaiksi, niin se on siinä.
Nykykonemiehet eivät suunnittele ajouria, joten sekin sotkee savotan.
Kyllä vissiin pitää mennä opettamaan konekouluun aloittelevia kuskeja – nuo ikääntyneet eivät näytä tajuavan mitään
Metsuri Motokuski: ”Jos ei muuten saa metsiinsä lahoa puuta niin hevosella kun rankoja keräilee niin taatusti tulee. Tuosta on ihan omakohtaista kokemusta kun 7 ha aukko lyötiin ja kaikki harvennukset oli tehty hevosella. Tietenkin ilman kunnollisia ajouria puikkelehtimalla puiden välissä.”
Oliko se laho runko vai juurivaurioista peräisin?
Minäkin hevosella ajellut metsässä, mutta isäukko opetti, että pitää olla selkeä ura jota ajaa. Puut kaadettiin viistoon uran yli, tyvet tietysti ajosuuntaan päin. Siinä oli sitten katkonnan ja pienen kääntelyn jälkeen ura reelle ja pölkyt molemmin puolin.
Tanelin ja minun nuoruudessa hevosajot taisi olla aina talvisin, en koskaan nähnyt kärryä hevosen perässä. Ei tuolloin kyllä mitään vaurioita päässyt tulemaan, siitä piti lumikerros huolen. Lähes puolimetriä piti olla lunta, ennen kuin hevossavottaan lähdettiin.
Ajouria käytettiin, ei ollut järkeä lähteä puikkelehtimaan umpiseen. Ajourien väli ainakin nykytasoa.
Kyllä rahin aisa saattoi pökätä puun kylkeen ja kuorivauriohan siitä silloin tuli. Silloinkin isännät naukuivat, että palstateiden takia piti metsään hakata väylä, joka pienimmillään taisi olla puolitoista metriä.
Hevosen kanssa oli tuo ohjaaminen melkein yhtä sattumanvaraista kuin ensimmäisillä maatalous-Fortsonneilla. eli mahtui parin metrin puidenvälistä, jos sattui osumaan siitä.
Meillä naapurin ”Kalle” ajoi kesällä hankintapuunsa hevosella, mutta hän kyllä käytti rekipeliä. Iso heppa ja pieni kuorma! Ostomies kävi väjän pöllyttämässä hankintamiestä, kun kaupan takaraja lähestyi uhkavasti. Kalle olisi halunnut unohtaa koko kaupan, kun ennakkomaksut oli jo käytetty ja puun hinta oli noussut järkyttävästi.
Tekomies teki sulan kelin aikana – hainäkuun loppu …joulukuu – ajoreitin hevosmiehelle. Pöllit taapeliin ja halot pinoon ehkä 2.5 metrin ajoura väliin. Nilan aika oli alkupäässä rajoittava tekijä, parkki alkoi kiinnittäytyä pölkkyyn siinä heinän teon jälkeen.
Kainuussa saattoi lunta olla jo puoli metriä, kun vielä pinotavaraa renikoilla ajettiin. Kyllä yksi hevonen oli hyvä peli siihen hommaan. Joskus pysäytin hevosen, kun reitti ole vähän epäselvä, kävelin umpea edellä ja kutsuin sitten tamman tulemaan rekien kanssa. Oikeastaan aika kultaa muistot vaikka kyllä hevosen kanssa oltiin parhaat kaverit – hevonen ei jättänyt pulaan – eikä sen nimi alkanut S:llä ei P:llä 🙂
Tukin teon alkaessa tekomies katsoi ajouran puiden mukaan kuten Taneli aikaisemmin kuvasi. Kuorma tehtiin yhdessä etutyvisenä, niin ei lanssissa tarvinnut tukkeja käännellä. Tekomiers merkkasi kolilla latvaan tukin pituuden ja mittamies katsoi mittasaksilla latvan vahvuuden – tukki mitattiin lieriönä, joten pinnat meni ilmaiseksi.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.