Mittakaava etuhan tuossa tulee, eli vaikkapa muutaman satasen sijoituksella voi olla osaomistajana niin isossa metsien kokonaisuudessa, että puukaupoissa toteutuu korkeimmat hinnat ja yksikkökustannukset saadaan aina mahdollisimman alas. Mitä taas tulee jatkuvaan kasvatukseen, niin sehän tuottaa aluksi tietysti hyvin, kun valtaosa tukeista poistetaan kasvatusmetsistä, pitemmän päälle tulee kyllä osalla kuvioista tappiota. Onkohan tuolla kuitenkin järki mukana ja osa kuvioista viljellään, ammattilaisethan tuolla tietysti ovat kasvatusketjuja valitsemassa. Varmaan on korjuuporukkakin koulutettu juuri heidän hakkuitaan varten.

Ei metsärahasto ole pyramidi eikä Wincapita, mutta ei myöskään kultakaivos. On kuitenkin helppotöinen vaihtoehto yhteismetsämuotoiselle metsänomistamiselle. Pyramidista metsärahaston erottaa se, että kun rahasto on täyteen merkitty, siihen ei tule enää uusia omistajia. Siitä eteenpäin homman pitäisi pyöriä sijoitetun pääoman ja ostetun metsäpinta-alan turvin. Aika näyttää, pyöriikö se sittenkin.

Kertokaahan nyt arvon keskustelijat, mistä kumpuaa tuo teidän suorastaan  liikuttava huoli joidenkin toisten käyttämistä metsänhoitomenetelmistä?

En metsänomistajana pane pahakseni, vaikka naapurimetsänomistaja ei tuottaisi kalikkaakaan. Ainakaan taloudellisen etuni vastaista en koe sen olevan – päinvastoin. Saan oman leimikkoni helpommin ja paremmalla hinnalla kaupaksi.

Tiedämme, että puusta on meillä huomattava ylitarjontatilanne ja kuitupuun tuottaminen on näissä olosuhteissa ja kustannustasolla auttamatta kannattamatonta. Olemme kuidun tuottamisessa täällä huomattavalla takamatkalla.

Tiedämme, että todennäköisesti jaksollinen, voimaperäiseen uudistamiseen perustuva metsänhoito tuottaa enemmän kuutioita. Taloudellinen tulos sitä vastoin on huomattavasti monitahoisempi kysymys. Valtaosalla Suomen metsäpinta-alasta uudistamiskustannus on iso taloudellinen ongelma. Uudistamiseen sijoitetun pääoman tuotto on kestämättömän alhainen ja suunta selkeästi aleneva. Kustannukset kasvavat huomattavasti tuottoja nopeammin.

Metsänomistus tulee siirtymään tahoille, joilla on taloudellisesti tehokkain menetelmä, eikä sitä mitata kuutiometreissä. Metsien liian korkeaa hintaa itkevien menetelmät ovat yksinkertaisesti kestämättömiä.

Uusi metsälaki palautti harsintahakkuut, mutta myös avohakkuut sallittiin entistä laajemmin. Tavallaan kysymys oli yhteisestä linjauksesta. Nähtäväksi jää miten metsienhoidossa edetään. Tuskin kuitenkaan eriytyneenä, niin kuin tällä hetkellä toimitaan, sillä paineet kustannusten hallintaan ovat todelliset.

Ei ole kuutiometri, mutta jos hakataan vain kuutio päivässä, taloudellinen tulos on huono eli taustalla on kuutiot ja tulos lasketaan euroissa, mutta määrä on kaikessa tuotannossa aivan oleellinen, jos tehdään tulosta. Tietenkin joku taiteilija voi saada tuotteen hinnasta suurimman osan nimen mukaan, vaikka tuotteen käyttöarvo olisi huono.

Metsäteollisuus tekee bulkkia eikä tulosta synny kuin isoilla volyymeilla, sellupuun tuottaja on osa tätä kokonaisuutta eikä sille paljon makseta. Raaka-aineesta on ylitarjontaa Suomessa ja trobiikissa voidaan tuottaa Suomen kokoisella pinta-alalla periaatteessa koko puumäärä, jonka maailman sellutehtaat tarvitsevat, lukuunottamatta pitkäkuituista sellua. Eli metsäteollisuuden paras paikka ei ole enää pitkään aikaan ollut havumetsävyöhyke, jos ajatellaan taloudellista tulosta. Suomenkin metsäteollisuus tekee tuloksestaan suurimman osan ulkomailla ja ulkomaisesta puusta se nyt vain on totuus ja valitettavasti se on näin kaikessa teollisuudessa ja näkyy taloudellisen kasvun puutteena. Yhteisvaluutassa ja yhteismarkkinoilla reuna-alueilla pitää olla tehokas, jos aikoo pärjätä. Eikä vapaalippuja jaeta, vaikka siirryttäisiin markkaan takaisin. Globalisaatio ja tekninenkehitys eivät pakita, menneisyyttä on turha haikailla.