En vaivautunut etsimään kirjoista, mutta jotain raameista on jäänyt muistin pohjalle. Lämmitys 1940-50 luvuilla perustui paljolti puuhun. Samoin höyryn tuotto vetureissa. Muistissani on valtavat halkovarastot Tampereella Näsijärven rannassa ja Porissa kun oli maatalousnäyttely katselimme halkopinojen päältä karjaesittelyä. Oikeastaan pinoja oli kaikkialla tienvarsissa ja rautatieasemilla.
Ei kaikkia polttopuuta haloiksi tehty. Polttopuut tehtiin klapeiksi ”pitkästä tavarasta” jos oli omaa metsää tai saatiin ostettua polttopuuta runkoina. Mutta pinomotti oli sopiva mitta kun halkoa tehtiin tai myytiin ja ostettiin.
Täälläpäin raamipuita sanottiin korvasimiksi. Varmaan oli muitakin nimiä. Työnjohto vaati että niin aluspuut kuin korvasimetkin aisattiin. Eli poistettiin kuori ainakin yhdeltä sivulta vähintään tuuman leveydeltä. Raameissa ei puulajilla ollut väliä ja kasvavaa puuta vasten ei saanut pinota. Motit sai olla metsässä vuodenkin, mutta usein ne ajettiin autotien varteen kuivumaan. Ja ajomiehen kuului tuoda kaikki raamipuut tienvarren pinojen pohjiksi ja korvasimiksi. Korvasimet pitkissä pinoissa ankkuroitiin rautalankalla pinon päihin. Motin yläpuu sidottiin korvasimiin metsässä lohenpyrstöliitoksella mutta muitakin liitoksia oli.
Kuitupuu eli paperipuu kuorittiin usein metsässä. Niitä ei pinottu vaan laitettiin kuivumaan ristikolla eli karkolla. Karkkojen aluspuut myös aisattiin. Ei ollut kirjanpainajilla kehuttavat olosuhteet! Paljon näkee nykyisin esim ”perinneaitoja” tehtävän puusta mutta ei ole ymmärretty tolppia tai riukuja aisata. Perinnetieto on päässyt häviämään. Umpikuorinen puu kuivuu huonosti mutta pehmiää nopeasti.
Halot tehtiin vielä 50-luvun lopullakin raamien sisään, mutta pinotavarassa oli myös paljon kappalekauppaa.
Itse en ole halkoja tehnyt, mutta olin kyllä velipojan apurina ajamassa niitä ”motteja” tienvarteen 2 metriä korkeiksi pinoiksi. Siinä meni Joulu- ja hiihtolomat rattoisasti.
Tuo filminpätkä ja Pinsiön Vaari kertoivatkin jo kaiken oleellisen.
Pieni lisäys: Korvaastinpuut kyllä ajettiin kasaan pinon viereen, mutta niitä ei kaikkia tarvittu kun pinot olivat 2 m korkeita ja pitkiä. Vapo myi ne tekomiehille kohtuuhinnalla polttopuiksi, jonkinlainen sopimus oli siitä, että niitä sai ostaa vain ne joilla ei ollut omaa metsää. Eli ajomiehet olivat ulkona siitä kaupasta.
Jos vielä lisäis: Jo silloin ihmettelin näitä raameja ja sitä että pomo kävi ne siellä metsässä mittaamassa yksitellen. Olisihan ne puut voitu mitata ajon jälkeen siinä isossa pinossa, kun ne kerran heti ajettiin. Ei niitä hakkuumiehiä niin montaa ollut yhtä hevosta kohden, että olisi kyllä toiminut sekin. Turhaa työtä paljon niiden raamien nävertämisessä.
Taisi se painumisvara jäädä käytöstä pois sota-ajan halkotalkoiden, talkookirveiden yms johdosta. Isä kertoi että 20 senttiä piti olla kuivumisvaraa motin päällä 1920 luvulla.
Pinsiön vaari
Kiinnostamaan on jäänyt onko nuo kertomasi perinnetiedon keräilyt yleisesti luettavissa netissä, vai jääkö ne siihen teidän oman kyläyhdistyksen julkaisuun?
Tuosta vanhasta tiedosta löytyy paljon käyttökelpoistä nykypäiväänkin.
Tuiossa profiilikuvassani olevan ”motin” idean sain Tanelin aiemmin kertomasta karkkoamisesta.
Kehikko metrisistä, klapit heitellään kehikon sisään. Kuormalava pohjana.
Helppo peittää alkukuivatuksen jälkeen 2X3 metrisellä pressulla odottamaan kuljetusta vajaan.
Sopii omaan ”kannolta kattilaan” menetelmääni.
Ei se kuivumisvara sotamotteihin loppunut.
Puutavaran mittauslakihan sen sitten poisti, ainakin teoriassa. En nyt muista koska se muuttui, oli varmaan ollut jo ennen sotiakin jonkinlainen mittauslaki.
Hyvänä esimerkkinäbvoin kertoa 60-luvun puolestavälistä pinonmittauksesta.
Sitä rosvonkorttelia ei enää silloin käytetty, jos pino ei ollut erityisen ”rakennettu”. Olimme keväällä pinoja mittaamassa minä, isäukko ja silloin jo Metsäliiton ostajaksi siirtynyt Ahosen Lauri, siitä kotikylältä.
Isäukko pli jo varoittanut minua kun pino tuli takaa hiukan korkeammaksi, että Lauri ei pinoa takaa mittaa. No sitten tulos oli 10% pienempi kuin mitä olin itse etukäteen mitannut. Minä sanoin että selvä tämän pinon mittaa sitten valantehnyt mittamies, me lähdemme pois.
Käveltiin poispäin vajaa satametriä, niin Lauri kysyi, että miten sinä sen pinon sitten haluaisit mitattavan. Sanoin että mittauslain mukaan, ei sen kummempaa.
Käännyttiin takaisin ja pino mitattiin uudelleen. Korkeus tasan kahden metrin välein, pohjapuun tasosta mittauskohdalle osuvan pölkyn yläreunaan ja tietysti molemmin puolin pinoa. tulos oli hiukan suurempi kuin olin etukäteen mitannut.
Lauri tunnusti ettei hän koskaan aiemmin ole pinoa näin mitannut. Siitä huolimatta hän kyllä ihan ulkomuistista tunsi mittauslain tavan mitata.
Mittasimme Laurin kanssa vielä kahtena keväänä pinot, sitten minä lähdin merta kyntämään ja Lauri eläkkeelle.
Tuo ”rosvon kortteli” mainittiin ”Savotta- ja uittomiesten Kuhmo” kirjassa. Todennäköisesti käytössä ennen sotia. Innokkaan mittamiehen kerrottiin hyppineen pinojen päälla ennen mittausta. 57- vuodelta oleva Metsäkäsikirja ei enää tuota termia tunne. Harrastelija kuvasikin raamit niinkuin tuossa kirjassa ne kuvattiin. Mittojakaan kirja ei kertonut, ei vissiin ollut standartoitu?
Kertoipa kirja innokkaan mittamiehen saattaneen hajottaakin pinon, mikä on mielestään ollut liian harvaan ladottu.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.