Omasta horisontista katsottuna pidän tärkeänä että mo:t ja mahd. etujärjestö pitävät taitavasti neuvotellen puoliamme. Siihen velvoittaa jo lain suoma omistusoikeuden suoja että ryntäilyt torjutaan. Ettei vain jotkut asiat väännykin ”vallitsevaksi käytännöksi”!? Serti, jota mo:n on käytettävä, ei voi olla yksin ulkopuolisten joukkioiden määrättävissä. Siksi monissa pyöreissä pöydissä istuneet rouvat ja ukkelit eivät tarvitse taipua mihin hyvänsä. Ja jos taustatyöt aikanaan on tehty eri tahoihin viisaasti, höyrypäisimmille kuhauksille saa viitata kintaalla.

En ole jaksanut koko ketjua lukea läpi eli voi olla, että asia on jo käsitelty. Eikö tässä(kin) asiassa kannattaisi luottaa markkinatalouden toimintaan. Eli puulle muodostuisi kolme eri hintatasoa: sertifioimaton, PEFC, FSC. Metsänomistaja voisi tilakohtaisesti tai miksei jopa kuviokohtaisesti päättää, millä sertifikaatilla metsä käsitellään. Se on huomattu, että ”sosialisointi” ja pakottaminen eivät ohjaa toimintaa tehokkaasti eteenpäin.

Edellisellä sivulla Taiki puhui avoimuudesta. Se on hyvä pointti edelleen. Avoimuuden puute minua tässä rassaa, tällaisessa asiassa pitäisi olla korostetun avoin ja tiedottaa ylenmäärin.

Kartoituksen tekeminen sinänsä on ihan ok. Ei mikään estä metsiä kartoittamasta, ei siinä vielä kenellekään oikeuksia poljeta. Asian voi nähdä niinkin, että kartoitus takaa sentään jonkun kysynnän puulle. Jos asiakkaalle kelpaa vain FSC puu, niin sitä sitten pitää koettaa haalia.

Seppo Vuokon kirjassa kerrotaan että FSC:ssä pitää jättää 5 prosenttia pinta-alasta kokonaan taloustoimien ulkopuolelle ja lisäksi toinen 5 prosenttia on peitteistä ja siinä pitää lisätä lahopuuta. Lisäksi vesistöjen suojakaistat mutta ne useimmiten sisältyvät jo edellisiin. Tarkoittanee sitä että liki kymmenys jää hakkuutuloista saamatta. Myydyn puun kantohinnan pitäisi siis nousta kymmenys, että tulos säilyisi suunnilleen samana? Tämä siis oletuksella että palstalla ei ole tärkeitä elinympäristöjä jotka myös PEFC-sertifikaatin noudattaja jättäisi, ja useimmat huomioivat myös vesistöt vaikka se ei olisi pakollista. Käytännössä hakkuumahdollisuuksien ero on siis useimmiten pienempi – luokkaa 5 % ja tätä luokkaa pitäisi olla myös sertifioinnin korvaus eli korkeampi yksikköhintaa.

Kun Natura-lainsäädäntö tuli voimaan 1990-luvulla yhteiskunta rajoitti metsänomistajien ikiaikaista oikeutta hakata metsiään.  Tästä rajoituksesta Valtio maksoi täysimääräisen korvauksen, johon rahat hankki veronmaksajilta.  Jos FSC haluaa tosiasiallisesti rajoittaa metsänomistajien laillista oikeutta, niin itsestään selvää on, että järjestön tulee maksaa siitä asiallinen korvaus.  Muutenhan järjestö tietoisesti syyllistyy sellaiseen toimintaan, mitä vastaan se on perustettu.  Tarkoitushan oli suojella myös paikallisia metsänomistajia ylikansallisten yritysten harjoittamalta riistolta.  En ole huomannut kuitenkaan minkään puunostajatahon tai FSC:n puhuvan mistään korvauksista.

Systeemin pitäisi siis mennä niin, että olisi selvät perusteet korvausten maksamiseen metsänomistajalle, jos ei saa  ajankohdan kauppahintatason mukaista tarjousta kriteerit täyttävästä HCV-metsästään.  Tämän korvauksen maksaa FSC, joka hankkii rahat esim suoraan Ikealta, mikä taas lisää ne kuluttajahintoihin, jolloin loppumaksajana on kuluttaja kuten Natura-suojelussakin.

Tämähän olisi siis reilua markkinataloutta jolloin kuluttajalla olisi aito valinnan mahdollisuus eikä kuluttaja hankkisi ansiotonta etua syyttömien metsänomistajien kustannuksella.