Toimiva kilpailu edellyttää toimivan vastakkainasettelun. Siinä mielessä vastakkainasettelu ei voi olla turhaa. Se on välttämätöntä, eihän voi olla niin, että vastakkainasettelun osapuolet ovat samaa mieltä ja kehuvat toisiaan. Siinä mielessä vastakkainasettelu on suorastaan sairasta. Tasapaino puuttuu ja kiusatut suorastaan puolustavat kiusaajaansa.

On aika paljonkin sama asia kuin konsensuksessa. Saavutti lakipisteensä, jossa ainakin metsäpuolella maksaja imettiin kuivaksi ja yhteiskuntahyvän puolella syntyi epäilys riittääkö rahat. Eivät riittäneet. Tällä hetkellä on saatu hieman oikenemaan, mutta vain rajoitetusti ja voi olla että väliaikaisesti.

Metsäklusterissa vastakkainasettelu perustuu maksatukseen ja kilpailun puutteeseen. Klusteri nähdään etuutena, mutta vaihtoehtoinen metsänhoito jo uhkana. Kysymys on aika paljonkin isommasta asiasta kuin metsänhoidosta.

Annetaan kuitenkin tunnustus Lähteelle siitä, että metsälaki muuttui ja avohakkuun rinnalle on saatu vaihtoehtoisia tapoja hakata metsää.

Valheellisille perusteille tehdyistä lainsäädäntömuutoksista on kovin vaikeaa antaa tunnustusta kenellekään.  Vrt taksilaki.

Itse asiassa olin väärässä arvioidessani jatkuvan kasvatuksen hoitotarvetta.  Jos oletetaan, että jatkuvan kasvatuksen harvennuksissa poistettaisiin 70 m3/ha/hakkuukerta (mikä on pitkässä tarkastelussa erittäin optimistinen)  ja jaksollisessa hakattaisiin puuta 490 m3/ha kiertoaikana (mikä on vuorostaan pessimistinen arvio), niin raivaussahaa jouduttaisiin käyttämään jatkuvassa 7 kertaa, kun jaksollisessa sitä käytettäisiin vastaavasti 2 kertaa.

Laskelmat ovat aina arvioita, mutta hoitotarpeen huomioiden ero olisi siis vielä suurempi jaksollisen mallin hyväksi, mikäli koron vaikutus on tuossa eliminoitu. Eroa voisi syntyä myös metsätuhoista jotka tulisivat kohdistumaan eri tavoin eri kasvatusmalleihin.

Hesarin jutussa eräs taloustieteilijä kertoi, että ihmiset tekevät päätöksiä suurelta osin muin kuin taloudellisin perustein. Tämä huomioiden ja myös se että jatkuvapeitteisyys sopii moneen kohteeseen, on hyvä että tuo vaihtoehto on olemassa ja sille on metsänhoidon ohjeistus.

Voidaan silti varmaan myöntää, että harsintahakkuiden osalta piti tehdä tulkintaa asetuksesta ja siksi kyse oli ongelmallisesta asiasta.

Sirkka-Liisa Anttilan kaudella ministeriössä oli suunnitelmissa muuttaa metsälakia siten, että käytännössä uudistamiseen liittyen olisi tullut maan muokkausvelvoite. Tuosta nousi lausuntokierroksella niin kova meteli, että ministeriössäkin herättiin tähän päivään. Ymmärrettiin, että omistajien odotukset metsien käyttötarkoituksen suhteen on huomattavan monimuotoiset ja siksi lain taustalla ei pidä olla  määrällisesti tehokkaan puun tuotannon edellytykset/ohjeistus. Lisäksi muokkaus ei läheskään aina ole taloudellisesti perusteltu.

Tämän tapahtumaketjun seurauksena alkoi nykytilaan johtanut metsälain uudistusprosessi. Lähde & muu jk-porukka ei suinkaan ollut siinä moottorina, vaikka muiden mukana yhteisessä rintamassa olivatkin. Toki jk-apostoleilla oli varmasti merkittävä osansa siinä, millaiseksi uudistamisvelvoitteen ja hakkuiden kriteerit asetettiin. Mutta lain valmistelussa oli mukana suuri joukko asiantuntijoita ja sidosryhmiä, joten mikään yksittäinen tekijä ei ollut määräävässä asemassa.

Ei puhuttu yläharvennuksesta, vaan ”Hävityshakkuusta”, joka oli metsälain vastainen teko:”Metsää älköön hävitettäkö. Metsän hävittämistä on metsän käsittely siten, että sen luontainen uudistuminen vaarantuu”.

Valtio auttoi Harsinnan uhreiksi joutuneita metsänomistajia niin, että jos ei olla itse tehty hävityshakkuuta, valtion kustannuksella metsä uudistetaan viljelemällä.

Jos kuitenkin avohakuun antamat puunmyyntitulot ylittivät tietyn rajan, joutui asiakas kustantamaan uudistamisen itse.

Se, että isät ennen tekivät määrämittahakkuita metsissään, johtui yksinkertaisesti siitä, että myytyä ei saanut muuta kuin erittäin hyvälaatuista ja järeää sahapuuta. Monet omat rakennukset pitikin sitten tehdä niistä latvatukeista  ja myyntikelvottomista puista. Kyllä nuo mökkiläisten hirsitönöt ovat paljastuneet riukumajoiksi, jossa kuuden tuuman hirrestä ei ole tarvinnut kovin paksua pintaa kyljistä piiluta.