Tuhoriskin tai paremminkin toteutuneiden tuhojen muutoksessa on niin paljon niitä kuuluisia MUUTTUJIA, että kokonaisuudesta on vaikea erottaa yhden puulajin suosimisen vaikutusta. On kuitenkin hyvää varautumista, että ei laita tulevia tuottoja yhden tai kahden puulajin varaan. Lämpimämmässä ilmastossa sekametsän kasvatus tai ainakin kuvioittainen hajautus on turvallisempi vaihtoehto, koska eri tuhonaiheuttajat kohtelevat puulajeja eri tavoin. Jos epidemia iskee, ainakin jotain jää pystyyn. Samalla logiikalla vaihtelevat metsän rakenteet voisivat olla parempia kuin samanlaisena jatkuvat rakenteet; esimerkiksi metsäpalo etenee huonommin aukolla kuin jatkuvassa metsäpeitteessä.
Kioton sopimuksessa metsän hiilinielujen ja -päästöjen laskennassa on sovittu aikoinaan , että koko metsän hiilitasetta ei huomioida täysimääräisesti, jotta maat ei täyttäsi päästövelvoitteita pelkästään metsien avulla eikä ympäristömuutokset ( esim. typpilaskeuma) vaikuttaisi laskennalliseen hiilitaseeseen. Siksi se oikea metsien hiilinielu on varmaan paljon suurempi kuin huomioon otettava.
Kannattaa taas kerran todeta, että vain aukkojen kautta uudistettuun metsään on mahdollista saada syntymään useamman puulajin sekoitus. Ei koskaan jatkuvan kasvatuksen metsään, joka päätyy lopulta kuusikoksi.
Esimerkiksi me pyrimme sopivilla pohjilla saamaan aikaan mänty-kuusisekoituksia. Joskus puita on suurin piirtein yhtä paljon. Joskus jompi kumpi dominoi. Useimmiten homma toimii hyvin ja niitä sekataimikkoja on tosi mukava katsella.
Haapa- tai rauduskoivusekoituksen saaminen kuusten joukkoon riippuu siis, kuten Anoni totesi, hirvikannasta, joka kyllä joskus estää myös mäntysekoituksen saamisen kuusikkoon.
Puuki. Lasketaan ja raportoidaan kaikki, niin kuin ohjeissa sanotaan, kaikki ositteet, mitään piilottamatta. Sen sijaan, kun Kioton sopimuksen velvoitteiden toteutumista tarkasteltiin, Suomi sai laskea hyödykseen vain tietyn pienen osuuden hiilinieluista. Sen verran kuitenkin että metsäalan vähenemisestä ei sakotettu, ja kokonaispäästöistä korvautui noin 1 prosentti.
Lisää aiheesta esim. julkaisussa ”Kioton pöytäkirjan toimeenpanon säännöt”, kpl. 5.3.1.
Jos kaikki puun kasvun co2 sidonta lasketaan , niin miten siitä saadaan kertoimeksi 0,9 suhteessa runkopuun määrään vaikka maaperän hiilitase on käsitelty erikseen? Tuosta on monta eri versiota olemassa. Eräässä asiaa käsittelevässä, tarkastetussa ja hyväksytyssä opinnäytetyössä se kerroin oli 1,27 .
En tiedä tarkemmin yksityiskohtia. Edellä mainittu Lehtosen esitelmä kuvaa sen jollain tarkkuudella mutta kertoimet puuttuvat. Lähtöaineistona on VMI-mittaustieto, johon ympätään biomassalaskenta päälle. Maaperään vaikuttavat vuotuisten hakkuiden lisäksi kauden säät. Eli ei tuosta parilla kertoimella saa hiilitasetta ulos.
Kurki jättää/unohtaa maaperän hiililaskelmistaan pois sen että avohakkuun jälkeen etenkin muokatussa maaperässä myös hajotustoiminta vilkastuu. Tämä pitää huomioida hiilinielulaskelmissa.
Kaikki pitää laskuissa olla mukana niin päästöt kuin nielutkin. Nythän aukoista on yksipuolisesti kerrottu vain päästöpuoli eli 20 vuotta tulee päästöjä ennen kuin niistä tulee nielu.
Vielä lisää hiilinieluja, jotka tuskin ovat laskuissa mukana: Kun muokkaaminen paljastaa kivennäismaata se myös alkaa rapautua ja samalla sitoo hiiltä.
Silikaatti- ja karbonaattimineraalien rapautumisprosessit sitovat ilmakehän hiilidioksidia kiinteään muotoon.
Jäi vielä kaivelemaan tuo Antonin lainaama Kanavan teksti/Lähde. Siinä oli käytetty suht. yleistä käsitettä ”puupelto”.
Puupeltohan on propagandatermi, jota käytetään vihjailuna metsänkäsittelyn kurjuudesta. Tavoite on luoda kielteisiä mielikuvia ja vihjata homman olevan ihan pyllystä.
Mitähän sitten ovat luontaisesti syntyneet yhden puulajin kuviot, joita riittää? Lapissa niiden koko voi olla kymmeniä hehtaareja. Miksi ne eivät ole tuhoutuneet, mutta metsänkäsittelyn tulos on sitten tuhoaltis.
Luulisi metsänhoitotieteen emeritus proffan tietävän paremmin mitä tulee puhuneeksi.
Kaikkea voi ja kannattaa tutkia (!), esimerkiksi sitä on selvitetty, miten vesien mukana siirtyy hiiltä metsistä vesistöihin, mutta ainakaan kasvihuonekaasuinventaariossa noita erikoisia eriä ei voida huomioida. Mukana ovat vain suurimmat hiilitaseeseen vaikuttavat osiot ja niistäkin vain sellaiset, jotka voidaan riittävän tarkasti mitata. Lisäksi eri maiden inventaarioiden on oltava vertailukelpoiset.
Avohakkuualueen hiilitase (kasvu – hajoaminen) on useimmiten negatiivinen ensimmäiset vuodet avohakkuun jälkeen. Tarkka dynamiikka riippuu tietenkin paljon kasvillisuudesta, kasvupaikasta ja ilmastosta, ja alueellinen vaihtelu on varmasti hirmuisen suurta.
Luulen että nämä ”hiilimittaukset ” ovat erittäin epätarkkoja ja keskenään vertailukelvottomia.Siksi kohtalokasta,että näillä alkeellisilla mittaustuloksilla aletaan mullistamaan kansantalouksia.Kymmenen vuoden kuluttua moni mittaustulos muuttunut,löydetään uusian ulottuvuuksia
IPPCn tieteellinen lopputulema on poliittinen ja samaa linjaa tuntuu olevan inventaariotuloksetkin
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.