Kun syksyllä saimme tehtyä isän kanssa metsäkaupan kuntoon, tuntui, että nyt riittää vähäksi aikaa. Olin miettinyt pääni puhki metsänomistajuutta ja valvonut muutamia öitäkin pohtiessani sen hyviä ja huonoja puolia. Muutaman kuukauden jälkeen jaksoin kuitenkin taas innostua, kun näin ilmoituksen Lapin Metsätalouspäivistä. Päätin heti osallistua.
Ensimmäisen seminaariaamun puhujat olivat ministeristason väkeä ja minä keskityin niin tarkkaan, että päätä alkoi särkeä. Siellä ”valittiin keihäänkärkiä”, ”määriteltiin strategisia prioriteetteja” ja ”solmittiin temaattisia kumppanuuksia”. Onneksi puheenvuorot lähestyivät käytännöllisempiä näkökulmia ja jossain kohtaa innostuin kirjoittamaan jopa muistiinpanoja.
Hiilinielu kun tuo mieleen jonkin kansalliseepoksen tai mytologiataruston tummanpuhuvan hirviön.
Hiilinieluista puhuttiin useampaan otteeseen. Aluksi en tiennyt, onko se hyvä vai huono asia. Hiilinielu kun tuo mieleen jonkin kansalliseepoksen tai mytologiataruston tummanpuhuvan hirviön. Avohakkuu kuulostaa myös kartettavalta asialta, mutta onko se sitä? Sekin jäi vielä hämärän peittoon, koska näkökulmia oli niin monia. Juurikäävästä ei tainnut tykätä kukaan.
Mietin siellä mukavassa Lappia-salin penkissä itsekseni, kuinka paljon tietotaitoa metsiin ja metsätalouteen on tarjolla ja kuinka pirun vähän minulla on siitä hallussa. Isällä on taito, mutta tieto alkaa olla vanhentunutta. Hän sanoi itse, ettei ole pysynyt kaiken maailman lakipykälien, suositusten, strategioiden ja sertifikaattien perässä. Mutta sen hän tietää, miten metsä voi hyvin.
Paras tilanne olisi, jos metsänomistajana tietäisi kaiken oleellisen, millä on vaikutusta metsänhoitoon ja –talouteen ja sen lisäksi myös osaisi itsekin tehdä metsälleen jotain. Tietotaitoa siis. Teoriaa ja käytäntöä somassa paketissa. Siellä metsätalouspäivillä oli ainakin yksi sellainen ihmemies. Hän kertoi omassa puheenvuorossaan, miten hän perehtyy, hoitaa, suojelee, myy ja sitten hankkii lisää metsiä (vaikka vaimo oli jo kieltänyt). Hänellä oli myös selkeä käsitys metsänomistajuuden kaikista ulottuvuuksista ja vakaumus metsän merkityksestä hyvinvoinnille, virkistykselle ja metsästykselle sekä kantoi omalta osaltaan vastuun hiilinieluista. Kyllä otti päähän, vaikka pakko oli vähän ihaillakin.
Minua hymyilytti ja hirvitti, kun kuvittelin itseni siihen samaan puhujanpönttöön luennoimaan metsän omistamisesta. Millaista on olla kuin ö aapisen laidalla. Kuinka tekisi mieli vain teeskennellä hallitsevansa homman ja porskuttaa menemään sen enempää kyselemättä ja luottaa ensimmäiseen ostajaan tai metsänhoidonneuvojaan, joka tarjoaa Marianne-karkkeja messuosastolla.
Se Metsätalouspäivillä kirkastui, että metsänomistaja on paljon vartija. Pitäisi suojella luontoa, mutta samalla pitäisi tuottaa puuta Suomen tärkeälle teollisuuden alalle. Puunostajat kolkuttelevat innokkaina ovella, mutta samalla luonnonsuojelijat heristävät sormeaan ja katsovat syyttävästi. Seminaarissa todettiin kyllä useampaan kertaan, että vastakkainasettelu on turhaa. Pitää vain tietää, mitä tekee, niin tasapaino säilyy. Sepä se.
Minna Kurttila
lappilainen metsänomistaja
Lue Minnan aikaisemmat blogikirjoitukset:
Metsätilan sukupuolenvaihdos ja muita outoja termejä
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Ministeritason puppusanageneraattoreiden ilmaisut ihastuttivat; hyvä etten paikalle vaivautunut!