Metsässä on jokaisena vuodenaikana aivan omanlaisensa tunnelma. Syksyinen metsä on minulle kaikkein kaunein. Kosteaa, viileää, raikasta, kuulasta. Syksyisessä metsässä hengittää jotenkin vapaammin.
Ja bonuksena sieltä löytää sieniä.

En ole koskaan pitänyt sienistä enkä edelleenkään syö niitä, mutta sienestyksestä olen aina tykännyt. On mukava kohnata metsää pitkin poikin ja kulkea nenä maassa. Ja kun sitten keksii vaikka hienon torvisienipaikan, se on kuin aarteen löytäisi.

Ja aarrehan se onkin: kun ihminen tulee metsästä pois kahden täyden sieniämpärin kanssa, hänen kasvoillaan on ilme, että hän todellakin on rikastunut nyt merkittävässä määrin. Niin kuin onkin. Ei ehkä rahallisesti, mutta mielialallisesti ja henkisesti.

*

Metsän arvo nousee noina hetkinä. Se on paljon muutakin kuin vain ne puunrungot, joista saa toki rahaa. Mutta metsä on myös paikka josta saa mielenrauhaa ja se onkin arvokkaampaa kuin melkein mikään.

Sienten kerääminen on sitä paitsi paljon mukavampaa kuin marjojen poimiminen. Mustikoiden poimimisessa ei ole muuta mukavaa kuin se, ettei se ole yksinäistä, kun seurana on 6 234 000 hyttystä.

Sienten kerääminen sen sijaan on nopeaa ja vaivatonta. Lisäksi sienet ovat kauniita ja kiehtovia. Niitä on niin kovin monenlaisia ja on hauska koettaa selvittää, että mikä se tuokin limanuljaska on.

*

Naureskelin kun aikoinaan olin neljävuotiaan kanssa sienimetsällä ja hän ilmoitti aikovansa kerätä suikkilohaiveroita ja keltanupikoita. Siinä vaiheessa en nimittäin vielä ymmärtänyt, että lapsi oli lähempänä totuutta kuin olisin voinut aavistaa. Sienten nimet kun ovat oikeasti ikuinen riemun aihe.

Sienet – tuo käyttämätön kirosanavarasto

Loppujen lopuksi päädyimme hänen kanssaan jopa lukemaan iltasaduksi sienikirjaa, ja hihittelimme nimille niin, ettei siitä nukkumisesta tullut sitten mitään. Ajatellaan nyt vaikka näitä metsiemme sulokkaita anteja:

Karvakupponen, lumiukonsieni, puistoukonsieni, tuhruvalhakka, syrjäkynsikäs, haisunahikas, pistehimmihiippo, pörhösuomuhelokka, kalvashaprakas, rikkakarikka, nuhrumyyränlakki, nukkakalponen, ryhäpahkalakki, valjuvalmuska, kurttujuurekas, röllirusokas, loispiponen, tihkutympönen, haituvahiippo, mönjävahakas ja sokerina sienikorin pohjalla outorisakas.

Edes Tintin kapteeni Haddock ei keksisi noin hyviä haukkumanimiä!

*

Eikä se minun sienisaaliini toki hukkaan mene, vaikken sitä syökään. Lahjoitan sen nimittäin vähemmän ruokarajoitteisille kaupunkilaisille ystävilleni. Tilanne on win-win, koska he voivat sitten tarjota minulle vaikka kaljan. Tällä lailla metsän lukuisiin antimiin voidaan välillisesti laskea myös isot tuopit.

Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, jonka 1,5 hehtaarin metsästä löytyy lähinnä tatteja.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.