”Siitä tiesin, että isä on parantumassa.”

En nähnyt puhelimen toisessa päässä olevaa henkilöä. Väri äänessä kuitenkin kertoi, että itku puski edelleen puseroon, vaikka tapahtumista oli jo aikaa.

Olihan siitä merkkejä ollut näkyvissä. Ainakin kun asiaa mietti jälkeenpäin. Nimittäin siitä, että ihmisestä oli haihtunut hiljalleen halu elää. Puhuminen ei ollut perheessä ollut tapana, tietenkään. Etenkään vaikeista asioista puhuminen. Tilanteen vakavuus valkeni perheelle siinä vaiheessa, kun isä yhtenä keväänä jätti polttopuusavotan aloittamatta.

Lopulta eräänä iltana tuttavani sai puhelun, jota oli osannut pelätä, mutta ei halunnut uskoa todeksi.

”Isä on sairaalassa, se yritti itsemurhaa.”

Isä selvisi fyysisesti, mutta kotitilalla käynteihin tuli pitkäksi aikaa tumma sävy. Pelotti, kun ei voinut tietää mitä on vastassa.

Kunnes kerran huhtikuussa pihatien päästä näkyi klapikasa. Näky, joka jo lapsena oli ollut varma kevään merkki. Ja se tuoreen puun tuoksu!

”Siitä tiesin, että isä on parantumassa. Se oli ollut kevättalven metsässä ja pieni nyt rankoja entiseen malliin. Minulle se oli merkki, että isä on tullut takaisin.”

Kevät on alakuloon taipuvaiselle kaksijakoista aikaa. Luonto ympärillä herää eloon, valon määrä lisääntyy nopeasti ja ihmiset ryhtyvät kuka mihinkin toimeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että synkkyys haihtuisi kaikkien mielestä. Voi käydä päinvastoin. Kontrastit kasvavat.

Polttopuusavottaan on puukeskuslämmittäjän kuitenkin toimeennuttava. Jos ei itsensä, niin jälkipolven tähden. Polttopuiden tekeminen on jotain konkreettista, joka pakottaa liikkeelle, kunnes värit maailmaan hiljalleen palaavat. Muutaman viikonlopun urakoinnin jälkeen jopa pieni onnen tunne saattaa hiipiä kroppaan halkoja pinotessa.

En tietenkään väitä, että masennus katoaisi klapeja tekemällä, mutta voi se auttaa eteenpäin. Pääskysten palatessa voi toivottavasti huokaista: ehkä tästä taas selvitään.

Jos on klapisavotta psykoterapiaa talven kotitoimistolla nuutuneelle toimittajalle, niin polttopuiden todellinen kansantaloudellinen hyöty punnitaan eläkeläisväestön keskuudessa.

Uskon vahvasti, että lukuisten ihmisten elämän ehtoopuolen hyvä fyysinen toimintakyky perustuu metsätöiden ja puulla lämmittämisen liikettä lisäävään vaikutukseen.

Todellinen sote-kriisin hallitsematon eskalaatio tapahtuisikin, jos kaikki maaseudun klapintekijät lopettaisivat savotointinsa.

Puunpolton pienhiukkaspäästöt on todettu terveydelle haitallisiksi, sitä ei liene kiistäminen. Taajamassa asuessani olenkin saanut ”heippalapulla” muistutuksia puunpolton turmiollisuudesta. Ei ole tavallista, että omakotiasuja polttaa 50 pinomottia klapeja vuodessa. Eikä se ole rahallisestikaan järkevää, kun keskuslämmityskattilan ja metsäpalstan välillä on matkaa yli 100 kilometriä. Aion silti jatkaa puun polttamista vastaisuudessakin. Henkeni kaupalla.

Sitä paitsi suomalaiselle miehelle polttopuu-urakka on pohjimmiltaan keino sanoittaa kotiväelle se, mikä metsässä tulee mieleen, vaan ei enää kotona suusta ulos: rakastan teitä.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.