Jo vuosia pöydälläni on ollut vanha lehtileike Suomen Kuvalehdestä vuodelta 1952. Säilytän sitä sen tähden, että se todistaa kuinka joissain asioissa nykyihmisten asenteet luontoa kohtaan ovat parantuneet. Artikkelissa kerrotaan, kuinka Taivassalossa kaadettiin Suomen suurin tammi.

Puulla oli ikää 620 vuotta eli se oli ollut olemassa vuodesta 1332. Samoihin aikoihin rakennettiin Turun linnaa. Tuomiokirkko oli nuori ja Koroisissa oli vielä vanhan piispanlinnan rauniot. Suomi oli jopa jonkin verran suurempi takapajula kuin nykyään. Turku oli kutakuinkin ainoa kaupunki ja siellä asui muutama sata ihmistä, ja novgorodilaiset kävivät polttamassa sen aina silloin kun ei ollut tanskalaisten vuoro. Pähkinäsaaren rauha oli solmittu vuosikymmentä aikaisemmin.

Se tammi oli siis nähnyt lähes koko Suomen kirjoitetun historian. Tosin Taivassalossa ei ole koskaan tapahtunut mitään merkittävää, niin että sikäli tammella epäilemättä oli tylsä elämä. Mutta kuitenkin, miettikää vähän, 620 vuotta ja sitten nää 1950-luvun sankarit menevät ja kaatavat sellaisen puun!

Eikä siinä vielä kaikki: Artikkelissa suorastaan bailataan tämän mestauksen yksityiskohdilla. Tammi oli ensinnäkin täysin terve! Se oli parikymmentä metriä korkea ja ympärysmitaltaan kahdeksan metriä.
Tervettä puuraaka-ainetta tammesta tuli 15 kuutiota eli noin 300 neliötä parkettia, kuten artikkelissa iloitaan. Puuta ei meinattu saada matalaksi ollenkaan, joten jouduttiin käyttämään dynamiittia, jota meni pari kiloa. Tämän lisäksi tarvittiin 12 kantopommia. noin niin kuin alkuun.
Mutta niin vain saatiin se puu kaadettua! Inhottaa ajatellakin, että metsissä olisi edelleen jäljellä niin hienoja asioita.

Nykylukija lukee tuota reilun kuudenkymmenen vuoden takaista tarinaa lähinnä murhakertomuksena, josta pitäisi joutua linnaan. Mutta tuohon aikaan siinä ei näköjään ollut mitään ihmeellistä. Puu oli puu, vaikka olisi vähän harvinaisempikin. Puun tarkoitus oli joutua hyödynnettäväksi. Puu oli raaka-ainetta eikä sillä ollut muuta arvoa.
Onhan se niin nykyäänkin, mutta en usko että tuollaista puuta sentään raaskittaisiin enää kaataa. Kenties se olisi jopa kiellettyä.

Ikihonka, joka on katsellut kalliolta 1800-luvulta saakka. Ihminen ei yllä sellaisiin mittoihin ikinä.

Sellaisille puille kuin edellä mainittu tammi on oma nimikin, ne ovat maisemapuita. Yksittäisiä dinosauruksia, jotka ovat vanhoja, kauniita ja määrittävät maisemaa. Esimerkiksi käkkärä mänty, joka on unohtunut sata vuotta sitten johonkin tien viereen pellon pieleen.
Voi niitä joskus löytää metsästäkin, jopa täältä Varsinais-Suomesta. Kun sellaisen puun näkee, sitä on pakko jäädä tuijottamaan ihan silkasta kunnioituksesta. Ikihonka, joka on katsellut kalliolta 1800-luvulta saakka. Ihminen ei yllä sellaisiin mittoihin ikinä.

Meidän pihallamme on yksi tällainen maisemapuu. Se on valtava kuusi, joka seisoo tontin keskellä, on mahtava ja näkyy kauas. Joku kaunis päivä (tai myrskyinen yö kai pikemmin) se ehkä kaatuu, sillä se on vanha. Mutta ei sitä sahatakaan raaski, sillä ilman kuusta pihakokonaisuus olisi kovasti alaston.

Onneksi tässä on vielä reilu kymmenen vuotta aikaa nauttia pihakuusestamme. Olen nimittäin huomannut, että kun ihmiset alkavat lähestyä kuuttakymmentä, he ryhtyvät pelkäämään puita ja haluavat hakata ne varmuuden vuoksi matalaksi ennen kuin ne kaatuvat auton, talon tai lapsenlapsen päälle. Tuossa järjestyksessä.

Muita perusteita kaikkien pihan puiden kaatamiselle on ahdistus, joka seuraa, kun puusta tippuu käpyjä tai, jos se on lehtipuu, lehtiä. Kamalinta on, jos niitä lehtiä putoaa katolle.

Mutta vielä minua ei siis pelota. Päinvastoin: kun näkee kuusen jo kaukaa kotiin tullessa, se on tuttu ja turvallinen, miltei ystävä jolle sanoo ”moi”. Eivätkä ystävät kaadu talon päälle. Eiväthän?

Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka rakastaa vanhoja puita.

Lue myös Roope Lipastin aikaisemmat blogikirjoitukset.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.