Teen tunnustuksen. Olen aina ollut keskivertoa metsäammattilaista vihreämpi ajatusmaailmaltani. Teini-iässä vihreyteni eskaloitui teoiksi. Tutun vanhan metsän ympärille metsäyhtiön mailla oli ilmestynyt punaiset kuitunauhat. Tiesin, että metsä oli metsojen koti ja soidinpaikka. Olin juuri oppinut ymmärtämään, että punaiset nauhat tarkoittivat metsän hakkuuta. Siispä päätin kulkiessani repiä nauhat pois. No, metsä tietysti hakattiin aukoksi minusta huolimatta. Taisipa käydä vielä niin, että nauhojen puuttuessa kuvio hakattiin yhdeltä sivulta suunniteltua leveämmin.

Metsäkoulussa vihreys oli syytä yrittää pitää visusti piilossa. Valtaosa opiskelukavereista oli pohjalaisia tulevia maa- ja metsätilojen isäntiä ja emäntiä. Perinteisen metsänhoidon menetelmille oli syytä kumartaa. Saksassa suoritettu jatkuvaan kasvatukseen keskittynyt metsänhoidon kurssi sai opettajan nikottelemaan, kun suoritus olisi pitänyt lukea hyväksi kotimaisiin opintoihin.

Metson soidinpaikkojen säästämisestä ei kaupunkilaispojan kannattanut alkaa esitelmöimään. Liito-oravista puhumattakaan.

Pesti puunostajana opetti

Yllättävän usein ihminen ajautuu elämässään tehtäviin ja tilanteisiin, joihin hän on vannonut ”ei koskaan” joutuvansa. Niinpä minusta tuli valmistuttuani metsäyhtiön puunostaja, jonka tehtävä oli pyrkiä saamaan punaista nauhaa mahdollisimman monen metsän ympärille. Töitä olisi ollut tarjolla myös kulttuurialalla ja nuorisotyössä. Myönnän, että parempi palkka houkutteli työhön, jossa kaikki tekeminen ei tuntunut aina ihan omalta.

Ikuisesti muistan ne kaksi kuukkelia, jotka Kälviällä seurasivat minua tiiviisti, kun kiersin yhden alueen harvoista ikikuusikoista punaisin kuitunauhoin.

Pesti puunostajana pohjalaisten metsänomistajien keskuudessa oli erittäin opettavainen. Opin ymmärtämään, että puu on tuonut ja tuo edelleen leivän todella moneen pöytään. Opin myös sen, että paatuneinkin pohjalaisisäntä voi ajatella asioista yllättävän vihreästi. Moni metsänomistaja halusi säästää luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaita kohteita hakkuilta. Metsiä hoidettiin ylipäätään vastuullisesti. Lähes aina puuston määrää haluttiin suunnitelmallisesti kasvattaa. Tärkein oppi oli, että Suomessa metsänomistaja päättää mitä hänen metsässään tehdään.

Moni metsänomistaja halusi säästää luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaita kohteita hakkuilta.

Monimuotoisuutta omissa metsissä

Metsänomistaja minusta tuli itsestänikin kaksitoista vuotta sitten. Metsänhoito on ollut keski-ikäistyvälle miehelle parasta mahdollista terapiaa. Tekeminen palkitsee, kun oman työn jäljet näkee konkreettisesti. Metsäluonnon monimuotoisuuden eteen olen pyrkinyt tekemään mahdollisimman paljon, vaikkei metsäni ole aina ollut metsäsertifioinnin piirissä.

Nuorten metsien kasvun edistämisen ohella hienoimmalta tuntuu, kun ennallistettu lähde alkaa pulppuamaan läpi kesän kirkasta vettä. Tai kun pyypoikue pyrähtää leppää ja muita lehtipuita kasvavasta tiheiköstä, joka on myös tulevaisuuden säästöpuuryhmä.

Monimuotoisuuden edistäminen ei ole sulkenut pois avohakkuitakaan.

Vihreämmät sukupolvet

Metsäalan asenteissa on tapahtunut kahdessa vuosikymmenessä mullistava muutos. Nelikymppisten metsäammattilaisten sukupolvi ajattelee paljon vihreämmin kuin edeltäjänsä. Puhumattakaan juuri valmistuvista metsätalousinsinööreistä ja metsänhoitajista.

Tiedän, että monen metsäyhtiön ja metsänhoitoyhdistyksen kahvipöydässä uskaltaa tänä päivänä ylpeänä kertoa, kuinka metsänomistajan kanssa yhdessä päätettiin rajata vapaaehtoisesti hieno luontokohde tai metson soidinpaikka hakkuiden ulkopuolelle. Metso-ohjelman suojelumahdollisuus voidaan nostaa tasavertaisena mahdollisuutena päätehakkuutarjouksen rinnalle.

Monialainen kestävyys vaakakupissa

Metsäluonnon monimuotoisuuden eteen voi aina tehdä enemmän. Metsätalous jättää väistämättä jälkensä luontoon. Vaakakupissa ekologisen kestävyyden rinnalla ovat myös sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Metsäsertifioinnissa ne kuulostavat sanahelinältä. Todellisuudessa ne tarkoittavat esimerkiksi sitä, että pidetäänkö maamme asuttuna joka puolelta, onko ihmisillä mahdollisuus työllistyä eri puolilla maata tai saammeko vientituloista merkittävää vetoapua esimerkiksi vanhojen ihmisten hoitamiseen.

Ymmärrän, että monet tahot haluaisivat nopeampia ja suurempia muutoksia metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja vaalimiseksi. Radikaalit ratkaisut eivät kuitenkaan johda toivottuun lopputulokseen. Metsäammattilaisten tai metsänomistajien kritisointi heidän asenteestaan nostattavat helposti vastareaktion, jonka seurauksena suojeluinto laskee. Tästä on historiasta monia hyviä esimerkkejä.

On tärkeää, että esimerkiksi metsäsertifiointia kehitetään laajassa yhteistyössä eri sidosryhmien kesken. Kaikkien on kuitenkin hyvä tiedostaa, että epäselvät roolit ja ennalta-arvaamattomat ratkaisut saavat orastavan vihreyden varmasti karisemaan ennen aikojaan.

Sami Karppinen

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.