Syyskuu kääntyi lokakuuhun ihan huomaamatta. Nyt taitaa olla minullakin päällä ne kuuluisat ruuhkavuodet vaikka siihen liittyvää tuntemusta olen tähän asti päässyt leppoisasti välttymään. Pyrin suhtautumaan elämäntilanteeseen lempeydellä ja armollisuudella vaikkei se aina ihan helppoa ole. Voisin helposti hankkia itselleni huonon omantunnon siitä, että viimeisimmän taimikon tsekkaus on edelleen tekemättä, toisen taimikon raivaus on edelleen kesken ja marjat ja sienet on poimimatta. 

Kuulaat syyspäivät ovat saaneet minut jo odottamaan perheen yhteisiä retkiä talviseen metsään ja laavulle. Mäenlasku, nokipannukahvit ja tähtitaivasretket aatoksissa sain kuin sainkin lähdettyä tarkistamaan laavulle johtavaa reittiä mahdollisten risujen ja oksien poistamiseksi reitiltä. Kuljemme laavulle snowdogilla lapset ahkiossa, joten reitin varrelta pitää poistaa risut, jotka saattavat läpsiä naamalle ahkiossa istujia. Laavulla on myös pulkkamäki, josta pitää poistaa risut. Maltillisesti oli risukkoa tullut kesän aikana. Siellä täällä jotain poistettavaa toki on, mutta vesurilla pärjää oikein hyvin. 

Metsässä kulkiessani ja katsellessa korkeina huojuvia puita, tuumin, ettei tässä nyt olla jäniksen selässä. Nyt mennään näin eikä tänä syksynä metsätöiden osalta tapahdu ihmeitä. Aikataulutan metsätöitä ensi keväälle, silloin myös ehtii. Totta kai tietyt metsänhoitotyöt on tehtävä ajallaan eikä niitä voi loputtomasti viivyttää, siitä ei ole kuitenkaan nyt kyse. Metsä on minulle armollinen, joten miksen olisi minäkin itselleni. Olen kiitollinen purkillisesta suolasieniä, joita keräsimme lasten kanssa joulupöytään. Olen kiitollinen mummosta, joka on innokas marjastaja ja kiikuttaa satoa myös meille. Olen kiitollinen niistä pienistä retkistä ja hetkistä, joita pääsen tekemään metsään yksin tai lasten kanssa.

Tuumin, ettei tässä nyt olla jäniksen selässä. Nyt mennään näin eikä tänä syksynä metsätöiden osalta tapahdu ihmeitä.

Matkatessani laavureittiä oli myös aikaa ihmetellä ympäröivää luontoa – kannon sisällä majailevaa sientä, tummien puunrunkojen rinnalla olevia upean vihreitä erilaisia sammalia, puiden naavaa – ja mutustella jo lehdettömissä varvuissa killuvia jättimäisiä mustikoita. Tuumailinkin, miksi usein metsään mentäessä pitää olla mielessä jokin suorite: tarkastaa, sienestää, kuntoilla, tehdä metsätöitä, jne. Miten mukavaa on vain ihmetellä, tunnustella, maistella ja pohdiskella. Se olkoon tämän syksyn suunnitelma!

Mistä asioista sinä olet kiitollinen just nyt?

Terveisin

Johanna

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.