Metsästä tulee tietenkin aina mieleen puut, jopa siinä määrin että suuri osa ihmiskunnasta ei edes näe metsää puilta. Itselläni ei ole sitä ongelmaa, sillä en yleensä kiinnitä niinkään huomiota puihin, vaan kiviin. Mitä suurempia ne ovat sen parempi.

Sikäli on käynyt hyvä tuuri, että lähimetsämme on täynnä hienoja, toinen toistaan suurempia siirtolohkareita. Yksi niistä, kuvattuna oheen (miksi ne muuten näyttävät kuvassa niin pieniltä, tuokin on ainakin neljä metriä korkea!) on metsäpalstamme yhden kulman rajapyykki. Kerrankin voi olla varma, että naapuri ei käy yöllä siirtämässä rajoja. Tai jos käy niin antaa siirtää sitten, niin vahvan miehen kanssa ei kannata riidellä.

Mutta kivissä, siis siirtolohkareissa, on outoa mystiikkaa. Ne kun ovat jotenkin aina ja ehdottomasti väärässä paikassa. Tai siis en minä tiedä missä niitten pitäisi olla, mutta joka tapauksessa on outoa kun kallion laella on yhtäkkiä seitsemän metriä korkea kivenmurikka.
Että kuka sen on sinne vienyt?

En yhtään ihmettele, että johtava teoria kivien alkuperälle olivat pitkään jättiläiset. Kukapa muukaan sellaisia jaksaisi liikutella. Sitä paitsi jättiläiset ovat vähintään yhtä uskottava kuin väite, että kotitalomme kohdalla oli kolme kilometriä paksu jääpeite joka toi ne kivet.

Oman metsämme hienoin siirtolohkare on korkeahkon kallion päällä. Kivi on kutakuinkin rintamamiestalon kokoinen ja se on kallion reunalla. Hienointa siinä on, että se muodostaa mahtavan puoliluolan: luola on parin neliön kokoinen ja sen edestä alkaa jyrkänne alas. Puuttuu vain että siellä alhaalla virtaisi kuohuva koski jossa asuisi lohikäärme. Siinä on myös nuotiopaikka, ja kun lapset olivat pieniä, teimme sinne joskus retkiä ja paistoimme makkaraa. Sen lähemmäs Veljeni Leijonamieli -kirjaa ei helpolla pääse.

Valitettavasti Suomen metsät kuitenkin ovat siinä mielessä kelvottomia, että tuon kaltaisia paikkoja on harvassa. Esimerkiksi minä käytin koko lapsuuteni etsiäkseni lähimetsistä varteenotettavia luolia mutta turhaan. Viisikoissa niitä oli kompastuttavaksi saakka mutta Varsinais-Suomi on toista maata. Sen lisäksi, ettei täällä ole juurikaan luolia, kivet joita lapsuudessani tutkin, sisälsivät kiusallisen vähän kultaa, vaikka koko rikastumisstrategiani perustui siihen, että löydän lähiömme piha-alueen lohkareesta kultaesiintymän ja voin jättää viikkorahani omaan mitättömään arvoonsa.

Vasta aikuisena ymmärsin, että kyllä Suomessakin – ja vieläpä ihan kotimaisemissa – on luolia, ne vain ovat yleensä kovasti piilossa. Turun Luolavuoressa on hieno luolasto. Maskun Härmälänrotko on upea. Kaarinasta löytyy luolasto – tai kuru – jossa 1500-luvun alussa piti majaansa toistakymmentä merirosvoa eli ei se ihan pieni ole, vaikka onkin nyt jäänyt kesämökkien syleilyyn. Ja on niitä muitakin, olen käynyt katsomassa aina kun on ollut mahdollisuus.

Mutta meidän metsässäpä on se puoliluola. On sekin aika makea!

Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka omistaa hyvin pienen luolan.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.