Eräänä kauniina aamuna viime kesänä se alkoi. Ikkunan läpi kuului lintujen sirkutuksen sijaan jonkinlaista matalaa möyryämistä niin kuin pihalla olisi jokin suuri kone.

Niin kuin olikin. Tai ei se pihalla ollut mutta puolen kilometrin päässä. Kun sitä sitten nousi sängystä ja avasi parvekkeen oven, näki mistä oli kyse.

Naapuri oli päättänyt laittaa maailman matalaksi. Metsäkone huiteli siellä pellon toisella puolella vasemmalle ja oikealle ja puuta kaatui kuin heinää. Kasvavan kauhun vallassa seurasimme kun se pureutui yhä lähemmäs ja sen jäljiltä jäi sotatanner. Viikossa koko avohakkuu oli valmis ja entisen metsämaiseman sijaan olimme saaneet puuttoman mäen.

Alkuun se oli aivan kamalan näköinen. Aina kun meni ovesta ulos, piti laittaa samanlaiset silmälaput kuin hevosilla, ettei vahingossakaan vilkuilisi sivuille.

Mutta sitten kävi kuten käy esimerkiksi lattialistojen kanssa kun on tehnyt remontin: ellei niitä laita heti, niitä ei laita ikinä koska ”silmä tottuu”.

*

Hämmästyttävää oli myös se, kuinka nopeasti sinne alkoi kasvaa kaikenlaista pusikkoa ja pöpelikköä. Loppukesästä se alkoi jo hieman vihertää, ainakin sen verran että näki ettei olla sittenkään kuussa.

Ja pitihän sinne mennä katsomaankin. Tuttu metsä oli täysin erilainen. Muutamat suuret siirtolohkareet kertoivat hiukan, missä kohtaa oltiin, mutta muuten paikka oli ilman puitaan tunnistamaton. Ei se silti ollut pelkästään kamalan näköinen, vaan jossain määrin myös kiehtova. Ei sitä yleensä tule ajatelleeksikaan, kuinka paljon metsässä on hienoja kiviä, kun ne jäävät puiden juuriin ja sammalen alle. Yksi pieni luolan tapainenkin sieltä löytyi.

Ja muutenkin, toki ymmärrän että metsä täytyy silloin tällöin hyödyntää, sellaista se on. Kahdenkymmenen vuoden päästä siellä on taas ihan kunnon metsä. Eli ihan hetken kuluttua, koska tässä iässä kaksikymmentä vuotta on ensi viikolla.

*

Hakkuu oli myös pieni opetus ja muistutus itselle.

Täällä maalla sitä nimittäin aina naureskelee kaupunkien nimbyille – siis sille porukalle, joka on sitä mieltä että heidän naapurustoonsa ei saa rakentaa mitään, eikä sinne saa tulla asumaan rumia, läskejä eikä rillipäitä – mutta tosi paikan tullen se sama not-in-my-neighbourhood elää näköjään vahvasti myös oman pään sisällä.

Että sopiihan sitä metsää hoitaa, mutta voisitteko hoitaa sitä jossain muualla kuin mun näköpiirissäni! Viattomiin silmiini sattuu! Herkkä sieluni vaurioituu!

*

Toisaalta hakkuu myös inspiroi: kesän projekti on tehdä omaan puolen hehtaarin metsään pieni harvennus. Yhtä aurinkoista metsää ei toki ole tarkoitus saada aikaiseksi kuin naapurilla, mutta sen verran puustoa pois että valo lisääntyy. Avohakkuu ei ole esityslistalla senkään tähden, että ne puut joutuu sieltä sitten kantamaan käsin pois. Se hillitsee yllättävän paljon sahausintoa…

Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, jonka molemmat moottorisahat ovat juuri nyt rikki.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.