Turvesuosta nousee turpeen noston yhteydessä usein erilaisia juurakoita ja puun pätkiä riesaksi asti. Puolenkymmentä vuotta sitten alajärveläisen turveyrittäjä Heino Marjamäen suosta alkoi pilkistää tavallista järeämpiä puita. Marjamäki oli nostanut omistamaltaan Savonnevan alueelta turvetta jo vuodesta 1998, ja turvevarannot alkoivat olla monin paikoin vähissä.
”Nämä männyn rungot löytyivät noin kahden metrin syvyydestä suosta. Ne olivat nostettaessa ja taitavat olla edelleenkin vielä kovaa puuta”, kertoi Marjamäki elokuussa 2019.
Olimme tuolloin tutustumassa Marjamäen turvesuon uuteen elämään. Kun turve oli suolta hyödynnetty, teetti Marjamäki alueelle keväällä 2017 tuhkalannoituksen suon ravinnetasapainon korjaamiseksi puiden kasvulle sopivaksi. Tämän jälkeen suolle tai suonpohjalle, kuten käytöstä poistettua turvesuota nimitetään, istutettiin yhteensä 60 000 männyn, kuusen ja rauduskoivun tainta.
”Turvetta oli muodostunut tänne historian saatossa 0,5 milliä vuodessa. Sen perusteella nämä keloutuneet männyt voisivat olla jopa yli 4 000 vuoden ikäisiä”, arveli Marjamäki.
Satoja vuosia kasvua rauhassa
Ajatus vuosituhansia vanhoista järeistä puista, jotka vaikuttivat edelleen käyttökelpoisilta, jäi pyörimään mieleeni. Kuten menneisyyden penkojille usein käy, uusi löydös herättää lähinnä uusia kysymyksiä.
Miten on mahdollista, että puut olivat kasvaneet niin suuriksi? Suurimmat rungoista ovat olleet läpimitaltaan neljänkymmenen sentin paksuisia. Runkojen muoto antoi olettaa, että puut ovat olleet Alajärven alueen nykymetsien mäntyihin verrattuna myös pitkiä. Entä ovatko puut todella tuhansia vuosia vanhoja?
Otin yhteyttä suoekosysteemit läpikotaisin tuntevaan professori Harri Vasanderiin Helsingin yliopistolta. Hänen mukaansa puut saattavat olla ikivanhoja.
”On hyvin mahdollista, että männyt ovat eläneet 4 000–4 500 vuotta sitten. Ilmasto oli tuolloin lämpimämpi kuin nykyisin. Hapettomissa oloissa puut ovat säilyneet hyvin näihin päiviin saakka”, Vasander toteaa kertomani perusteella.
Esimerkiksi Geologian tutkimuskeskus on tutkinut Parkanossa suosta muutaman metrin syvyydestä nostettuja puita. Radiohiiliajoitukset ovat antaneet puille samansuuntaisia ikäarvioita.
Lämmin ilmasto ei Vasanderin mukaan välttämättä yksin selitä suosta nousseiden puiden järeyttä. Puut ovat yksinkertaisesti saaneet kasvaa satoja vuosia rauhassa.
”Nykyisin esimerkiksi Häädetkeitaan luonnonpuistosta löytyy todella suuria suomättäiden päällä kasvavia lakkapäämäntyjä, joiden koko hämmästyttää minua aina uudestaan.”
Vaikka Suomen alueen puulajisto on ollut todennäköisesti 4 000–4 500 vuotta sitten nykyisen kaltainen, ovat puulajit lämpimimpien olosuhteiden ansiosta esiintyneet nykyistä pohjoisempana. Jalojen lehtipuiden esiintymisestä on saatu vahvoja viitteitä siitepölytutkimusten avulla. Esimerkiksi Ruokolahden Suurisuolla 150–360 sentin syvyydestä turpeesta on löydetty tammen ja lehmuksen siitepölyä. Sen sijaan ylemmissä turvekerroksissa 150 sentistä pintaan päin jalojen lehtipuiden siitepölykäyrät katkeavat, mikä viittaa ilmaston kylmenemiseen.
Massiivinen hiilivarasto
Jokaisen suon syntyhistoria on erilainen. Siksi on vaikeaa varmasti selittää, miten Savonnevan järeät männyt kuolivat, keloutuivat ja lopulta säilöytyivät vuosituhansiksi suon syvään syleilyyn.
Kiistatonta kuitenkin on, että noin 4 000 vuotta sitten Suomen alueen ilmasto alkoi jälleen viilentyä. Professori Vasander uskoo, että viilenemisen seurauksena suometsä, jossa männyt ovat kasvaneet, on vähitellen vettynyt.
”Lopulta puut ovat kaatuneet, mikä on kiihdyttänyt soistumista entisestään puiden haihduttavan vaikutuksen loppuessa.”
Vasander huomauttaa, että osin samanlaisen pulman kanssa painitaan metsänhoidossa nykypäivänä. Jos turvemaametsä avohakataan, nousee vedenpinta ja tarvitaan kunnostusojitusta. Tämä puolestaan tietää lisää päästöjä ilmaan ja vesistöihin.
Vähitellen Savonneva on kätkenyt mäntynsä vetiseen turpeeseen. Samalla on syntynyt massiivinen hiilivarasto. Puiden lahoaminen on lähes pysähtynyt ja turpeen muodossa hiiltä on kertynyt tonneittain myös puiden päälle. Turpeesta noin puolet on hiiltä.
”Jos suossa on turvetta keskimäärin kaksi metriä, on hehtaariin suota sitoutunut miljoona kiloa hiiltä. Suomen soissa on kolmekymmentä kertaa enemmän turvekuutioita kuin metsissä puukuutioita. Sama pätee hiileenkin”, Vasander sanoo.
Turvemaiden taloudellisen hyödyntämisen seurauksena iso osa tuhansien vuosien aikana kertyneestä hiilivarastosta on vapautunut taivaalle muutamassa vuosikymmenessä. Tämä on yksi syy, minkä vuoksi Suomenkin metsien käytöstä ja hiilensidonnasta käydään nyt kovaa keskustelua.
”Periaatteessa hiilensidonta olisi helppoa. Jonkun saunaillan päätteeksi olen ehdottanut, että voidaanhan puita kaataa nykyisin ihmisen toimesta ja haudata suohon hiilivarastoksi. Sitten tilalle istutetaan uusia puita. Mutta ehkä näin radikaalien toimien aika ei ole vielä”, Vasander sanoo.
Samaan hengenvetoon hän lisää, että asia ei ole pelkästään saunailtojen vitsi. Maailmalla tutkijat ovat ilmeisen vakavissaan ehdottaneet puiden upottamista esimerkiksi mereen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Vieläkö tukit pystyy sahaamaan?
Elokuun 20. päivä 2021 on vesilinnunmetsästyksen aloituspäivä. On aika kirjoittaa seuraava luku turvesuon tukkien tarinaan. Olemme sopineet Heino Marjamäen kanssa, että haen tukkeja peräkärryllä ja kokeilemme, millaista sahatavaraa niistä syntyisi.
Kello lähestyy yhtätoista aamupäivällä, kun käännyn pikitieltä kohti Savonnevaa. Lähestyessäni Marjamäen turvesuota ohitan kymmenien tien varteen parkkeerattujen autojen letkan. Savonjärvestä sekä turvetuotantoalueen lampareista ja kosteikoista on muodostunut vesilinnuille mieleistä elinaluetta. Sikäli mikään ei ole muuttunut, että Savonnevan maisemat lienevät olleet muinaisten esivanhempiemme eränkäyntialuetta jo tuhansia vuosia ennen citymaastureita. Silloin, kun komeat männiköt ovat humisseet alueella 4 000 vuotta sitten kivikauden ollessa lopuillaan.
Paikan päällä Savonnevalla odottaa hienoinen pettymys.
”Kyllä nämä ovat muutamassa vuodessa aika paljon ehtineet pehmentyä”, harmittelee Marjamäki nostellessaan keloja kuormaimella.
Epäilemme, että kaikista parhaistakaan pätkistä ei välttämättä ole enää sahattavaksi. Päällepäin puut ovat edelleen komeita. Mutta maan pinnalle nostettuina puut, jotka ovat säilyneet vuosituhansia turpeessa, ovat alkaneet lahota muutamassa vuodessa. Osa puista on edelleen läpimärkiä. Ja julmetun painavia.
Onneksi mukana on jarruilla varustettu peräkärry, johon kärsii ladata 1 500 kiloa kuormaa. Pätkimme rungoista moottorisahoilla puolenkymmentä parhaiten säilynyttä pätkää, jotka Marjamäki nostaa varovasti kärryyn.
Vankimmat rungoista ovat ehtineet vääntyä kierteelle, jonka vuoksi joidenkin kelojen pintakerros näyttää irtoilevan merkillisinä suikaleina. Erilaisten hyönteisten tekemiä koloja löytyy puista runsaasti. Tikatkin ovat hakanneet keloihin kolojaan. Ajatus siitä, palokärki tai käpytikka on nakutellut keloja kenties jo yli neljä tuhatta vuotta sitten, tuntuu paitsi huikealta viestiltä vuosituhansien takaa, myös mieltä rauhoittavalta sanomalta: kenties samaisten lintujen jälkeläiset ovat edelleen luontomme lajistossa kaikista mullistuksista huolimatta. Kuinkahan moni metso on ehtinyt hakomaan männyissä?
Suosta sielukas soundi kitaraan
Iltapäivällä sadan kilometrin päässä Savonnevalta kannonkoskelainen sirkkelisahuri Hannu Rautasalo rientää työmaalleen kesken sorsanpassituksen. Ensiarvio puista on rohkaiseva.
”Ei näiden sahaamisessa pitäisi olla mitään ongelmaa, pehmeämpiäkin pölkkyjä on joskus sahattu”, Rautasalo arvioi.
Sahan halkaistessa pölkyt niiden sisältä paljastuu hämmentäviä kuvioita. Osa lankuista loistaa lähes punaisena. Puuaineksessa näkyvät niin palokorot, vuosilustot kuin lahon eri muodot. Parhaiten säilyneestä pölkystä syntyy lähes normaalin oloista sahatavaraa.
Urakan päätteeksi käsissämme on paitsi koristeellista tuppilautaa, jämeriä lankkuja ja luultavasti Suomen vanhimmat kakkosneloset. Enää pitäisi keksiä esihistorialliselle sahatavaralle arvoistansa käyttöä.
Myöhemmin päätän viedä parhaiten säilyneestä muinaismännystä sahatun 20 senttiä leveän ja 7,5 senttiä paksun lankun tikkakoskelaiselle puutaitelija Juha Elorannalle. Arvelen, että historiasta kiinnostunut taiteilija voisi innostua asiasta. Joulun alla puhelimeen kilahtaa kuvaviesti, jonka saatesanoina on: ”Pikkuhiljaa alkaa hahmottua.”
”Päätin tehdä lankusta sähkökitaran rungon. Osa lankusta oli halkeillut kuivuessaan tallissani pahasti, mutta saimme kaverin kanssa siitä irti materiaalit kahteen kitaraan”, Eloranta kertoo.
Hänen mukaansa puun työstäminen onnistui lähes ongelmitta.
”Parissa kohdassa vuosilustot tuntuivat irtoavan tavallista herkemmin. Puuaines vaikutti hieman pehmeältä, mutta kun kitara on muotoutunut, rungossa kuulostaisi olevan hämmästyttävän hyvä sointi. Sain muinaismännystä sähkökitaralleni sielun.”
Seuraava polvi hyvässä kasvussa
Siinä missä pala Savonnevaa on muuttunut sähkökitarassa jälleen pitkäaikaiseksi hiilivarastoksi, sitoo seuraava puusukupolvi jo hiiltä Heino Marjamäen suonpohjalla. Istutetut männyt yltävät noin puolentoista metrin korkeuteen.
”Itse tuskin pääsen hyötymään alueen hakkuutuloista. Mutta sanoihan Lutherkin aikoinaan, että jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin omenapuun. Maailman täytyy mennä eteenpäin”, 71-vuotias Marjamäki sanoo.
Sitä, millaisia tarinoita näiden puiden lustot aikanaan kertovat, on juuri tällä hetkellä poikkeuksellisen vaikea ennustaa.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
