Voimaa, voimaa”, kannustaa Timo Eskola oksasaksien kanssa työskentelevää tyttärentytärtäänOlivia Ollilaa. Pian visakoivun oksa napsahtaakin poikki.

Seuraavaksi on tyttärenpojan Eliel Ollilan vuoro. Poistettavana on muutama visakoivun runkoon ilmestynyt vesioksa. Ne napsahtavat poikki helposti. Paksummat oksat jäävät lasten äidin Emilia Eskolankarsittaviksi.

”Ota vielä sellainen viisi milliä”, Eskola neuvoo tytärtään.

Visakoivun kasvatus on siirtynyt Eskolan perheessä sukupolvelta toiselle. Ensimmäiset visakoivut Hartolassa Päijät-Hämeessä sijaitsevalle Laurilanmäelle istuttivat Timo Eskolan vanhemmat Helmi ja Arvo Eskola.

Maanviljelijöinä itsensä elättänyt pariskunta jäi eläkkeelle 1990-luvun puolivälissä. Karja myytiin ja muutaman hehtaarin peltoalalle istutettiin muun muassa visakoivua. Siitä, mikä innosti istuttamaan juuri visakoivua, ei ole selkeää muistikuvaa. Arvo Eskola muistelee kiinnostuneensa visakoivuista nähtyään luonnonvisoja tuttavansa metsässä.

”Kyti mielessä, että visat ovat arvokkaita”, hän sanoo.

Ensimmäisen visakoivikon perustamisen jälkeen visakoivikoiden määrä on lisääntynyt tasaiseen tahtiin. Helmi Eskola kertoo, että niitä on istutettu muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä – viimeksi kolme vuotta sitten, kun hän täytti 90 vuotta.

”Täytyyhän sitä jotain harrastaa”, hän toteaa.

Muutto maalle

Hartolassa sijaitseva kotitila on kulkenut Timo Eskolan suvussa vuodesta 1946. Helmi Eskolan vanhemmat ostivat sen pian sen jälkeen, kun olivat joutuneet lähtemään evakkoon luovutetun Karjalan Koiviston kunnassa sijainneelta maatilaltaan.

Timo Eskolan omistukseen tila siirtyi vuonna 2010. Eskola osti sukupolvenvaihdoksen yhteydessä vanhemmiltaan tilan päärakennuksen pihapiireineen ja parikymmentä hehtaaria tilaan kuuluneista metsistä.

”Olin jäämässä työelämästä, joten maalle muutto sopi elämäntilanteeseeni.”

Eskola muistelee, että metsänomistajaksi tuleminen vaati alkuun totuttelua. Hän oli osallistunut metsänhoitotöihin jo lapsena, mutta omilleen muuton jälkeen ne jäivät moneksi vuodeksi. Kun asioista alkoi ottaa taas selvää, eivät ne kuitenkaan tuntuneet enää niin hankalilta. Pian Eskola teki ensimmäiset puukauppansakin.

Viidennes visakoivua

Eskolan metsistä noin viidennes kasvaa visakoivua, loput kuusta, mäntyä, koivua ja lehtikuusta. Metsänhoitotöistä Eskola tekee itse istutukset ja taimikonhoidot, visakoivikoissa myös hakkuut. Takana on myös yksi talvinen kuusikon hakkuu.

”Tein sen pakon edessä, kun lumi katkoi kuusten latvoja.”

Katkenneita kuusia oli sen verran vähän, että niitä ei kannattanut myydä, eikä kukaan niitä olisi tullut kaatamaankaan. Metsurin palkkaaminen taas olisi tullut liian kalliiksi.

Urakka kesti kolme viikkoa, ja puuta kertyi 50 kiintokuutiometriä.

”Lopuksi oli ihan hyvä mieli. Se oli selvää, että se oli ensimmäinen ja viimeinen hankintahakkuu, jonka minä teen – pois lukien visakoivikoiden hakkuut.”

Metsänhoitotöissä Eskola nauttii varsinkin siitä, että saa olla luonnossa, työ on mielekästä ja siinä näkee kättensä jäljen. Silloin, kun Eskola oli vielä työelämässä, metsänhoito tarjosi hyvää vastapainoa arkitöille. Koneenrakennusinsinöörin työt Metso Paperilla olivat pitkälti toimistotyötä.

”Olen aina sanonut, että metsänhoitotyöt ja golf ovat parasta terapiaa ja hoitoa niskalle ja hartioille. Työasiat eivät tule metsässä mieleen.”

Karsinta työllistää

Visakoivikoita Eskolalla on kymmenkunta. Niistä kolme hän on istuttanut itse sukupolvenvaihdoksen jälkeen.

”Visakoivut veivät mukanaan, niihin oli helppo hurahtaa. Nykyisin kun tapaan vanhempieni kanssa, visakoivut ovat aina tärkein puheenaihe.”

Visakoivujen kasvattaminen vaati Eskolan mukaan enemmän opettelua kuin perinteinen metsänkasvatus. Apua hän sai omilta vanhemmiltaan ja muilta visakoivujen kasvattajilta.

Visakoivujen kasvattamisesta tekee haastavaa muun muassa se, että se vaatii paljon työtä. Istuttamisen jälkeen visakoivujen oksia pitää yleensä karsia kerran vuodessa seuraavien noin kymmenen vuoden ajan. Karsinnan tavoitteena on saada mahdollisimman paljon arvokasta oksatonta ja suoraa sorvitukkia.

”Visakoivun kasvatus ei ole helppo laji. Työtunteja ei kannata laskeskella, siitä tulee vain paha mieli. Kaksi kolmesta visakoivun kasvattajasta lyö laimin kasvatuksen”, Eskola kertoo.

Visakoivu on myös tarkka kasvupaikkansa suhteen. Parhaita kasvupaikkoja ovat Eskolan mukaan viljavat metsä- ja peltomaat. Tuhonaiheuttajista merkittävimpiä ovat lumi, joka painaa visakoivuja kaarelle, sekä hirvet. Työllistävyytensä ja hirvituhojen takia Eskola kehottaa perustamaan visakoivikot asutuksen läheisyyteen.

”Hirvituhojen vuoksi olen aikeissa osallistua hirvenmetsästykseen.”

Kauppa kiloissa

Eskola kasvattaa visakoivikoita hieman valtavirrasta poikkeavaan tapaan. Moni visakoivun kasvattaja pyrkii karsimaan visakoivujen oksat mahdollisimman korkealle, neljästä kuuden metrin korkeuteen. Eskola karsii visakoivunsa kahdesta kolmen metrin korkeuteen.

”Visakauppaa käydään kiloissa. Kasvatan mieluummin litroja kuin metrejä. Moni karsii visakoivunsa kasvun kustannuksella liian nopeasti. Jätän joihinkin runkoihin niin sanotun lihotusoksan. Uskon siihen, että runko paksuuntuu oksan alta nopeammin kuin silloin, jos kaikki oksat on karsittu pois.”

Visakoivujen karsinnan Eskola aloittaa toukokuussa. Hän noudattaa niin sanottua valikoivaa karsintaa. Siinä oksia ei karsita suoraviivaisesti alhaalta ylöspäin, vaan niin, että paksumpia oksia poistetaan koko karsittavalta pituudelta ennen kuin ne ehtivät kasvaa yli kahden senttimetrin paksuisiksi.

Visakoivikon voi perustaa joko siemenvisasta tai kloonivisasta. Siemenvisoista 60–70 prosenttia on visakoivuja, kloonivisoista kaikki. Eskolan metsiin on istutettu muun muassa Hartolasta löydetystä Hartolan kuningatar -lajikkeesta kloonattuja visakoivuja.

”Viimeksi istutin visakoivuja neljän metrin välein. Luonto työntää kyllä väliin pihlajaa ja muita koivuja. Jos visakoivuja istuttaa tiuhempaan, joutuu osan harventamaan pois siinä vaiheessa, kun niistä ei vielä saa rahallista hyötyä.”

Visakoivun välittäjäksi

Viimeisinä työvuosinaan Timo Eskola alkoi kaivata tuleviin vuosiin ”sisältöä ja tuottavaa tekemistä”. Vuonna 2014 hän perusti poikansa ja tuttavansa kanssa Eskolan Visa Oy:n. Yritys välittää visakoivua kasvattajilta loppukäyttäjille. Loppukäyttäjät ovat pääasiassa Suomessa, mutta jonkin verran yritys välittää puuta myös ulkomaille – erityisesti Saksaan.

Eskola arvioi, että hänen kaltaisiaan visakoivun välittäjiä on Suomessa kymmenkunta. Visakoivun käyttäjiä – mikä voi tarkoittaa niin yksittäistä puukkojen tai kuksien tekijää kuin puukkotehdastakin – on hänen mukaansa sen sijaan satoja. Eskolan mukaan visakoivunsa saa periaatteessa kaupaksi joka puolella Suomea.

Yrityksen perustamisen yhteydessä Eskola hankki myös pienen tukkivannesahan, jolla saa sahattua sekä ostamiaan että omista visakoivikoistaan kaatamiaan visakoivuja. Hän arvioi sahaavansa vuodessa 10 000–20 000 kiloa visakoivua, mutta pyrkii nykyään jättämään sahauksen muille.

”Ajattelin, että oman sahan avulla saan koko jalostusarvon itselleni. Sittemmin selvisi, että työ sujuu kenttäsirkkelillä kolme kertaa nopeammin.”

Kauneus kiehtoo

Heinäkuussa haastattelua tehdessä maitohorsmat peittävät violetinpunaisena mattona ensimmäisten Hartolan Laurinmäelle istutettujen visakoivujen tyvet. Puiden oksissa kasvaa paksuja naavatuppoja.

Timo Eskola arvioi, että vanhimmassa visakoivikossa kasvaa ainakin 450 puuta hehtaarilla. Tavoitteena on, että puita olisi kiertoajan päättyessä eli 10–20 vuoden päästä 350 kappaletta hehtaarilla.

Visakoivua pidetään arvokkaana puulajina. Eskolan mukaan visakoivun kasvatuksesta saa ”pientä lisätuloa”, jos siihen jaksaa panostaa. Kilosta tuoretta sorvivisaa saa jo euroja, tuoreesta oksavisasta – mikä sisältää muut kuin sorvivisaksi kelpaavat puun osat – maksetaan noin 50 senttiä kilolta. Kuutiometri visakoivua painaa tuoreena noin 900 kiloa.

Tulojen lisäksi Eskolaa kiehtoo visankasvatuksessa tietoisuus siitä, että kasvattaa kaunista materiaalia. Metsänomistuksessa taas viehättää ajatus siitä, että omistaa jotain.

”En oikein osaa pukea sitä sanoiksi, mutta metsiinsä kiintyy, kun niitä hoitaa. Metsänomistus tuo hyvän mielen ja pysyvyyden tunteen. Että kuuluu johonkin.”

Tulevaisuus avoin

Sitä, mitä metsille tai Eskolan Visa Oy:lle tulevaisuudessa tapahtuu, Eskola ei osaa sanoa. Yrityksen hän aikoo pitää toiminnassa niin kauan kuin myy puuta omista visakoivikoistaan.

Ainakin lapsenlapsensa Timo Eskola on saanut vakuutettua visakoivujen kasvatuksen ja varsinkin oksien karsimisen hauskuudesta. Mikä visakoivujen karsimisesta sitten tekee hauskaa?

”Alkaa näyttää siistimmältä. Me opittiin se melkein heti”, Eliel Ollila sanoo.

”Kuuluu hauska ääni, kun oksa katkeaa”, Olivia Ollila sanoo.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.