Metsälehden verkkosivuilla julkaistiin 12. joulukuuta Seppo Vuokon kirjoitus otsikolla “Luontopaneelin luontokatoraportti on roskaa”. Kirjoitus on herjaava ja Luontopaneelin työtä monin tavoin vääristelevä, mutta sen merkittävin ongelma ovat luonnonsuojelun tietopohjaa koskevat totuuden vastaiset väittämät. Vuokon teksti on virheitä täynnä eikä tämän vastineen tila riitä niiden kaikkien käsittelemiseen. Esitämme alla esimerkinomaisesti pahimpia vääriä väitteitä.
Ehkä pahimmin vääristelevä on tämä kohta: “Suomen metsissä lajit pääsevät siis esteittä siirtymään kuviolta toiselle”. Tämä väite on lukemattomin tutkimuksin osoitettu vääräksi. Vanhoista metsistä riippuvaisille lajeille toinen sopiva metsäalue voi olla useiden kymmenien kilometrien päässä. Tällaiset siirtymät ovat useille metsälajeille hyvin haastavia.
Vuokon mukaan monimuotoisuus on korkeampaa nuorissa kuin vanhoissa metsissä. Vanhojen metsien erityislaatuinen monimuotoisuus piilee suurilta osin huomaamattomissa eliöissä kuten hyönteisissä, sienissä ja jäkälissä. Vuokon tarkastelu kuitenkin on lähtökohtaisesti harhaista, sillä kuten hän itsekin toteaa, metsien monimuotoisuus perustuu metsäalueiden väliseen vaihteluun eikä niinkään yksittäisten kuvioiden korkeaan monimuotoisuuteen. Vuokko ei kuitenkaan tunnusta vanhojen metsien merkitystä tässä vaihtelussa. Vanhojen metsien sekä myös esimerkiksi lehtojen merkitys monimuotoisuudelle korostuu, koska niiden määrä on vähentynyt dramaattisesti ihmistoiminnan vaikutuksesta. Lisäksi myös nuorten metsien sisältämä vaihtelu on kaventunut metsänhoidon myötä, ja esimerkiksi istutukset ja taimikonhoito yksipuolistavat nuoria metsiä ja muun muassa niiden kasvilajistoa.
Vuokko pitää vanhoja metsiä virheellisen yksipuolisina elinympäristöinä. Paitsi että puuston kuolleisuus tarjoaa lahopuulajistolle elinmahdollisuuksia, se myös tuottaa laikkuja, jotka palaavat sukkession alkuvaiheisiin. Näiden mittakaava voi luonnonmetsissä vaihdella parista aarista useisiin neliökilometreihin. Tämän seurauksena vanhat metsät luonnontilaistuessaan kehittyvät monipuolisiksi, sisältäen metsän eri sukkessiovaiheita edustavia laikkuja mosaiikkimaisesti.
Vuokko vaikuttaa käsittäneen, että Luontopaneelin edustamassa ajattelussa vanhojen metsien pinta-alan maksimointi on luonnonsuojelun perimmäinen tavoite. Tämä on harhainen näkemys, koska tiukasti suojellut metsäalueet vääjäämättä muuttuvat ajan myötä kohti luonnontilaa, jolloin ne sisältävät niin nuorten, vanhojen kuin niiden väliltä olevien metsien piirteitä, kuitenkin niin että vanhojen metsien rakennepiirteet ovat vallitsevia. Kun metsänhoito ei ole aiheuttamassa elinympäristöjen yksipuolistumista, maisematason monimuotoisuus on korkealla. Tämä kaikki on todistettu lukuisin tutkimuksin.
Lopuksi, luontokadon tieteellisen todistuksen kiistäminen on karkeaa vääristelyä. Luontokadolla tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Englanniksi termi on biodiversity loss, jota koskevia tutkimusartikkeleita on julkaistu kymmeniä tuhansia. Tuore aihetta koskeva katsausartikkeli arvioi, että modernina aikana jo arviolta 150 000 – 260 000 lajia on kuollut sukupuuttoon globaalisti. Sukupuuttojen luonnollinen määrä samana ajanjaksona olisi joitain tuhansia lajeja, joten vauhti on hurja. Suomi ei ole ilmiöstä sivussa, ja maassamme elää kymmeniä myös maailmanlaajuisesti uhanalaiseksi arvioituja lajeja. Jokaisella valtiolla on vastuu turvata luonnon monimuotoisuus omalla alueellaan. Suomen luonnon uhanalaistuminen jatkuu. Metsälajiston uhanalaistuminen on hidastunut, mutta samaan aikaan metsätalous on tärkein uhanalaisuuden syy 119:lle muissa luontotyypeissä kuten puroissa ja soilla elävälle lajille.
Panu Halme on luonnonsuojelubiologian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.
Aleksi Nirhamo on metsäekologian väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
”Suomi ei ole sivussa.” Onnetonta vyörytystä maailmalta satojen tuhansien lajien luntokadosta koskemaan Suomeakin, vaikka Suomessa näiden Punaisten kirjojen (2000, 2010, 2019) kolmelta vuosikymmeneltä arvioinneissa ei ole havaittavissa minkäänlaista lajikatoa. Jokaiseen uuteen kirjaan on lisätty uusia lajeja tiheämmällä kammalla viimeiseen 1000 uutta lajia, jotka tietenkin ovat aina harvinaisempia. Suomen elinvoimaiset lajit ovat pysyneet 90% tasolla jo 3 vuosikymmentä. Eikä tätä prosenttia ole mahdollista nostaa koskaan.
Lisäksi Suomen kaikista uhanalaisista lajeista 2667 on jo 2330 hakkuiden ulkopuolella Suomen luonnon hoidossa seuraavasti: perinneympäristöissä 650 lajia, lehdoissa 377, harjumetsissä 75, paahderinteissä 58, paloalueilla 25, soilla120, vesissä 156, rannoilla 283, kalliolla 298 ja tunturipaljakoilla 309.
Näillä pienalaislla alueilla 1..3 % pinta-alasta yhteensä on 2330 uhanalaista lajia, jotka ovat olleet jo vuosikymmeniä Suomen luonnon hoidossa ja metsien käytön ulkopuolella ovat edelleen uhanalaisia. Mitään ei ole tapahtunut. Loput 330 lajia ovat sitten talousmetsien ja vanhojen metsien lajeja suurimmaksi osaksi lahopuulajeja, joille Suomen metsissä on tähänkin asti ollut lahopuuta riittävästi, kun niistäkin 95%:lle on lahopuuta ollut riittävästi eikä yhtään lajia ole Suomen luonnosta hävinnyt viimeisten 40 vuoden aikana.
En ymmärrä raportin kuvaa. Sen mukaan Suomen luonnosta puuttuu jo 2020 mm isot puut hirvet, sudet, karhut, joutsenet ym. Parinkymmenen vuoden kuluttua Suomessa ei olisi metsiä vaan puuttomalla arolla vaeltelee kaiketi kettuja. Jos tuollaista propagandaa esitettäisiin naapurimaassa sen ymmärtäisi.
En myöskään ymmärrä sitä, miten metsäluontomme laatu on heikentynyt viimeisen 20 vuoden aikana, kuten raportissa väitetään. Puustomme ja myös lahopuun määrä on lisääntynyt. Esimerkiksi järeän haavan määrä 1980-luvulta on kuusinkertaistunut Luken mukaan. Lukuisia luonnonsuojelualueita on perustettu. Sertifikaatit ovat lisänneet jättöpuiden määrää ja jättäneet alueita hakkuiden ulkopuolelle.
Siitä on kyllä samaa mieltä, että metsäluonnon muuttamista muuhun käyttöön pitää rajoittaa. Luontomme tila ei kuitenkaan parane vaan pahenee, jos jonnekin raivataan liikenneväylä ja metsänomistaja joutuu kompensoimaan sen jättämällä kasvunsa lopettaneen metsän uudistamatta. Ymmärsin raportista, että tätä Luontopaneeli esittää. Jos supistamme hakkuita, siitä seuraa metsien kasvun herkkenemistä, mikä supistaa hiilinieluja, vähentää arvokkaan uusiutuvan fossiilisia tuotteita korvaavan raaka-aineen tuotantoa, kansantuloa ja etenkin syrjäseutujen työllisyyttä.
Netistä löytyy kartta Suomen metsät 1850. Siitä näemme, että suuri osa eteläisen Suomen metsistä oli hyvin vähäpuisia ja paljon puuttui tukkipuita. Paikoin puuttui jopa metsiä. Kunnon metsiä oli Lapin lisäksi vain Pirkanmaalta Kainuuseen suuntautuvalta alueelta. Tilanne paheni tämänkin osalta, kun 1870 käynnistyi sahateollisuusboomi. Metsät hakattiin määrämittahakkuilla paljolti aukoiksi tai harveikoiksi. Kaikesta tästä metsien surkeudesta huolimatta nyt metsämme ovat kehittyneet nykyiselle hyvälle tasolleen. Väite, etteivät lajit pystyisi siirtymään paikasta toiseen näyttää siis olevan ristiriidassa luonnostamme joka päivä tehtävien havaintojen kanssa.
Ei ole eikä voikaan olla mitään objektiivista mittaria sille minkä ikäinen metsä olisi arvokkaampi. Nykyinen oppi, että vanha on arvokkaampi, perustuu vain subjektiivisiin mielipiteisiin. Kuten tuolta metsiemme historiasta voimme päätellä, hyvin pieni vanhojen metsien määrä riittää pitämään metsäluontomme elinvoimaisena.
En tunnista sellaista metsissämme esiintyvää luontokatoa, johon metsänomistaja olisi voinut vaikuttaa. Muuttolinnut ovat vähentyneet, mutta se on suomalaisten vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. En ymmärrä millaisella mekanismilla olisi edes mahdollista hävittää joku kotiperäinen laji, ellei ilmastonmuutos sitä tee.
Boreaaliset havumetsät ovat kehittyneet uudistumaan aukoissa katastrofien kautta. Kasvaessaan metsä ei tiedä. koska metsäpalo tai myrsky sen hävittää ja kasvu on alettava alusta. Eikä metsän kannalta ole merkitystä sillä on tuho vaikka 20000 hehtaaria. Uudistuminen onnistuu. Noin vuodelta 1750 käynnistynyt ja 200 vuotta kestänyt sekä n 1950 päättynyt metsien ylikäyttö tämän todistaa. Siksi on mahdotonta ymmärtää nykyisiä metsäkatomme ennustajia. Parasta mitä voimme metsillemme tehdä on kasvattaa ja käyttää niitä mahdollisimman tehokkaasti. Silloin olemme tehneet kaikkemme mitä voimme tehdä pahimman metsiemme uhkan, ilmastonmuutoksen, torjunnassa.
Pari huomiota.
Luonnonmetsien lahopuun määrä sata mottia per hehtaari keskimäärin metsissämme? Tuo määrä voi esiintyä jossain jonkin aikaa, mutta ei ehkä kaikkialla kaiken aikaa? Lahopuun määrälliset ja laadulliset tavoitteet talousmetsiin ovat ihan ok, jos ne saa keskittää kohteisiin, joissa ne eivät haittaa metsätalouden operaatioita.
Luontopaneeli esittää Etelä-Suomessa suojeltavaksi isoa määrää hehtaareita, alkaen vanhimmista metsistä, ja toiseksi tavoitteeksi suojella 10 prosenttia kaikista merkittävistä luontotyypeistä. Esimerkiksi runsaslajisia lehtoja ei ole enää kovin paljon jäljellä, mutta niiden tilanteen paraneminen toisi apua suurelle määrälle lajeja. Vanhojen metsien suojelun rinnalla kannattaisi siis edetä määrätietoisesti myös ennallistamisessa – esimerkiksi palauttaa maatalouden joutoalueita lehdoiksi.
Uudistettiin 3 vuotta sitten Saarijärvellä täystiheä varttunut kuusikko, puuta n 400 m3/ha. Yllätti, kun koko kuvio alkoi kasvaa pillikettä, joka on pellon rikkaruoho. Hyvä, että kuusentaimet selvisivät. Kuvio on ollut epäilemättä joskus viljelyksessä peltona tai kaskimaana. Joskus kuusikko, jossa tuskin kasvoi sammaltakaan tuottaa lyhyessä ajassa mahtavan vatukon. Kevätlinnunherne putkahtaa paikoitellen aukkoihin ja joskus myös valkolehdokki. Karujen maiden aukkoihin kasvaa tai voimistuu mustikka, puolukka ja kanerva.
Maassa on siis valtava määrä erilaisia kasviaihioita piilossa odottamassa, että puut häipyvät ja nämä kasvit pääsevät tekemään sitä, miksi ovat olemassa, siis leviämään ja siinä samalla hyödyttämään niistä riippuvaisia hyönteisiä ja selkärankaisia. Terve monilajinen metsä kaipaa siis jatkuvaa uudistumista, koska tämä avovaihe kestää vain muutamia vuosia ja sitten puut valtaavat taas tilan.
Vanhan metsän tilanne on taas toisenlainen. Sen valtalajit sienet pärjäävät vuosikymmeniä, koska metsän olot lähes vakiot. Sitä paitsi sienet leviävät itiöinä tuulten mukana.
Pillike on vain esimerkki siitä miten moninaisia kasveja siellä maan alla odottaa. Tehdäänkö todellinen karhunpalvelus metsäluonnollemme, jos pakotetaan osa metsästä ”steriiliksi”. Siis menettämään maan alla piileskelevien kasvien tuoman lisän. Näinhän tapahtuu kaikilla suojelualueilla. Ylenpalttinen suojelu siis kääntyy tarkoitustaan vastaan ja pysyvästi heikentää metsien monimuotoisuutta.
Metsien historian perusteella jopa nykyistä vähempikin suojelutarve näyttäisi riittävän. Elpyihän metsiemme kasvu, kun ymmärrettiin aloittaa aukkojen teko vaiheessa, jolloin vanhoja metsiä ja lahopuita oli vähän.
Joka puolella jatkuvasti tehdyillä aukoilla on siis ratkaiseva merkitys metsäluonnon monipuolisuuteen. Aukkojen kukkivat kasvit tarjoavat ruokaa koko kesän ajan lukuisille pölyttäjille, jotka mahdollistavat taas hyvät marjasadot joista hyötyvät monet eläimet aina karhuihin saakka.
Huomionarvoista on se missä Panu Halme ja AleksiNirhamo ovat samaa mieltä kuin Seppo Vuokko.Kaikki ovat yhtä mieltä että kun luonnonmetsiin tehdään/syntyy aukkoja niin ne lisäävät selvästi monimuotoisuutta.Panun ja Aleksin mukaan jopa usean neliökilometrin aukot ovat eduksi monimuotoisuudelle.
Kun he puhuvat eri mosaiikkimaisesta,eri sukkessiovaiheita sisältävistä metsistä niin se käytännössä tarkoittaa jaksollista metsää.Aukkoa,taimikkoa,nuorta metsää ja vanhaa metsää.
Kun tähän yhdistetään ilmastopolitiikka eli emme jätä kaikkea vanhaa puuta lahoamaan ja tuottamaan hiilidioksidia vaan korjaamme puut ja teemme siitä tuotteita jotka toimivat pitkään hiilivarastona ja korvaavat fossiilisia tuotteita niin tällöin olemme juuri siinä systeemissä jota koko ajan olemme harjoittaneet metsissämme.
Eiköhän tältä pohjalta synny hyvä yhteiselo tutkijoiden ja metsätalouden välillä.