Suomen kartoitus on yhtenäinen jatkumo 1600-luvulta, ja yhtä kauan kartoista löytyy merkintöjä myös metsistä.

”Metsiin liittyvää tietoa on kartoissa ollut alusta alkaen. Ensimmäiset karttamerkit kertoivat joko havu- tai lehtimetsästä”, vanhojen karttojen parissa yliopistouransa tehnyt Heikki Rantatupa kertoo.

Maanmittarit työskentelivät maastossa kesäkuukaudet ja talvet piirsivät karttojaan. Karttoihin liittyi pitkä selitysosa, jossa maanmittarin silmin kerrottiin elinmahdollisuuksista ja metsien laadusta. Metsä saattoi olla lehdesmetsää, kaskimetsää, tervasmetsää, hirsimetsää, tuohimetsää, niinimetsää.

Koukeroista, mutta kaunista

Rantatupa lukee sujuvasti fraktuurakirjaimilla käsinkirjoitettua vanhaa ruotsia.

”Käsiala on kaunista, sillä jos tekstistä ei saanut selvää, maanmittari ei saanut palkkaansa. Kieli on vanhaa ruotsia ja ruotsalaisittain kirjoitettua suomea.”

Kaunopuheiset maanmittarit ovat voineet käyttää ilmaisuja, joita ei löydy uusista eikä vanhoistakaan sanakirjoista.

Rantatupa sanoo, että vanhan ruotsin kääntäminen olisi vaikeaa ilman maaseututaustaa. Kun neljäsataa vuotta sitten kirjattiin silloin tärkeitä asioita, kuten suonreunaheinää, kylvöä ja kesantoa, kovan maan nurmea, ja laskettiin heinäkuormat, heinähäkit ja parmakset, niin suomentajan pitää ymmärtää käsitteet.

Pellot, niityt ja niiden aidat

Ennen isoajakoa yksityismetsiä ei juuri ollut, talojen kotimetsiä lukuunottamatta, joten kartoissakaan metsiä ei ole osoitettu taloille. Metsät olivat kylän, pitäjän, kihlakunnan tai kruunun, ja hirret haettiin yhteisalueilta.

Vanhimmissa kartoissa on pellot ja niityt ja niiden aidat, ja myöhemmin kartat laajenivat kylä- ja pitäjäkartoiksi.

”Isoimmat pitäjäkartat saattavat olla seitsemän metriä pitkiä ja melkein yhtä leveitä.”

Pitäjien rajoja ryhdyttiin merkitsemään karttoihin 1700-luvulla isonjaon esityönä. Alkusysäyksen antoivat tervanpolton laajenemisesta seuranneet kiistat.

Itä-Suomelle on ominaista, että kaskettavat ulkopalstat olivat kaukana, kymmenien kilometrien päässä kylästä. Kun väki kasvoi, joku muutti ulkopalstalle uudistilalliseksi, otti kasken pysyvään viljelyyn ja valtasi kaskettavaksi uuden ulkopalstan.

”Näin savolaisasutus levisi likipitäen jokaiseen vapaaseen, asuttavaan kolkkaan ja teki kiiloja Suomenselän yli Pohjanmaalle.”

Kartoitus uusittu sadan vuoden välein

Metsätilansa historiasta kiinnostunut löytää vapaasti verkosta sekä vanhimpia että uusimpia karttoja, mutta niiden välissä olevaa ajanjaksoa on selvitettävä Maanmittauslaitoksesta tai Kansallisarkistosta.

Vanhin karttakerrostuma ovat maakirjakartat, joita tehtiin 1600-luvun puolivälistä 1740-luvulle. Kartoitukseen oli kolme syytä – verotus, sotalaitos ja yleinen maantieto.

Maakirjakartat antoivat Tukholman keskushallinnolle tietoa talojen veronmaksukyvystä ja mahdollisista uudistalojen paikoista. Kirja-nimitys johtuu siitä, että kartat sidottiin maakunnittaisiksi kirjoiksi.

Portaalissa www.vanhakartta.fi on jo lähes 6 000 vanhaa karttaa, joista suurin osa on maakirjakarttoja, ja määrä kasvaa digitalisoinnin edetessä. Jyväskylän yliopiston ylläpitämä portaali kunnioittaa Rantatuvan pitkää työtä vanhojen karttojen parissa ja kantaa hänen nimeään.

Maakirjakarttojen jälkeen tulivat isojakokartat. Isojako alkoi Laihialta 1750-luvulla ja päättyi kaksisataa vuotta myöhemmin Kuusamossa. Isojakokarttoja on puolisen miljoonaa. Ne eivät ole verkossa eikä kaikkia ole digitalisoitu.

Isonjaon vuoksi tehtiin ensimmäiset pitäjien peruskartoitukset, ja jo silloin mittakaavaksi tuli 1:20 000 eli sentti kartalla vastaa kahtasataa metriä luonnossa. Pitäjäkartoitus uusittiin 1800-luvun puolivälissä.

Peruskartoitus alkoi 1950-luvulla, ja sen erilaiset johdannaiset ovat vapaasti verkossa Maanmittauslaitoksen sivuilla.

Reitit pysyvät, nimet muuttuvat

Karttojen paikannimistö on runsas, mutta nimistössä on yllättävän paljon muutoksia. Oma hoksaamisensa on myös siinä, että Kirffwes Jerfwen randa Lueh poli tarkoittaa Kirvesjärven rannan luoteispuolta, tai Anti Nitu Antinniittyä.

Rantatupa sanoo, että vanhan asutuksen voi helpostikin paikantaa nykyisille kartoille, sillä talot sijoitettiin hyvällä silmällä parhaille paikoille eli vesistöjen äärelle. 1600-luvun uudistila saattaa nyt olla taajama, kuten Alahärmä tai Jalasjärvi, ja silloinen asutuskeskittymä kaupunki, kuten Savonlinna.

”Tiet ja virtavedet ovat pitäneet reittinsä ja jyrkkärantaiset vesistöt muotonsa, mutta pienempiä järviä ja nevoja on kuivattu ja liikenneväyliä vedetty.”

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.