Hukkajoen raakkutuhon jälkimainingeissa on virinnyt keskustelu vesistöjen suojavyöhykkeiden leveyksistä.

Metsäteollisuus ry ilmoitti viime viikolla, että sen jäsenyritykset sitoutuvat jättämään 50 metrin puustoisen suojavyöhykkeen vesistöihin, kun hakkuita tehdään raakkuesiintymien välittömässä läheisyydessä.

Ilmoitus on herättänyt metsänomistajissa oikeutettua huolta: jos metsikkökuvion hakkuukelpoinen pinta-ala pienenee, se näkyy väistämättä myös hakkuutuloissa. Pelkona on, että lystin maksajaksi päätyy metsänomistaja.

Monelle on muistunut mieleen viiden vuoden takainen tapaus, jolloin mahdollisia korkean suojeluarvon HCV-kohteita kartoitettiin metsäyhtiöiden pyynnöstä, minkä seurauksena puukauppa näissä yksityismetsissä uhkasi sakata.

Toive 50 metrin suojavyöhykkeisiin tuli ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkäseltä (kok.), mutta myös ympäristöjärjestöt ovat sitä vaatineet.

Ylen kyselyssä puolueista kokoomus ja kristillisdemokraatit asettuivat tukemaan sen saamista lainsäädäntöön, perussuomalaiset sitä vastustamaan. RKP tyytyi muistuttamaan, että maanomistajien mahdollisesti kokemat menetykset on korvattava.

Tiistai-iltana pidetyssä keskustelutilaisuudessa Mykkänen kuuli metsäteollisuuden edustajia Hukkajoen raakkutuhon tiimoilta. Yhteistyötä on tarkoitus jatkaa ”operatiivisemmalla tasolla”, jolloin mukaan kutsutaan myös Suomen metsäkeskus, metsänomistajat ja luonnonsuojelun asiantuntijat.

Lainsäädäntö ei edellytä suojavyöhykkeitä

Suomessa ei ole voimassaolevaa lakia, joka ohjaisi säilyttämään puustoisen suojavyöhykkeen, kun vesistön vierusmetsässä tehdään hakkuita.

Metsälaissa sanaa suojavyöhyke tai suojakaista ei mainita lainkaan.

Metsänhoidon suosituksissa todetaan, että suojavyöhykkeen leveys valitaan kohteen ja metsänomistajan tavoitteiden mukaan. Jos hakkuita edeltäneet olosuhteet vesistön ympärillä halutaan säilyttää, suositusten mukaan se onnistuu pitkälti, kun suojakaista on vähintään 30 metriä leveä.

PEFC-metsäsertifiointi edellyttää, että suojavyöhyke on kauttaaltaan vähintään 5 metriä mutta keskimäärin vähintään 10 metriä.

FSC-sertifioitujen rantametsien hakkuissa pystyyn jätetään vähintään 10 metrin suojavyöhyke, kun metsä on järven tai lammen rannalla. Purojen ja jokien varsilla ja merenrantametsissä suojavyöhykkeen tulee olla vähintään 15-metrinen. Vähimmäisleveys on 20 metriä silloin, jos hakkuu tehdään uomaltaan luonnontilaisen tai luonnontilaisen kaltaisen joen tai puron rantametsässä. Yhtä leveä sen on oltava, jos vesistön vieressä sijaitseva metsä on eri-ikäisrakenteinen tai siinä on näkyvästi lahopuustoa.

Käytännössä 30:n, saati 50 metrin suojavyöhykkeitä ei siis ole Suomessa paljon jätetty.

Edes luonnonsuojelulaki ei ota kantaa suojavyöhykkeisiin, vaan puhuu uhanalaisten lajien suojelemisesta yleisellä tasolla. Käytännössä raakkujen esiintymispaikkojen hävittäminen tai heikentäminen on kiellettyä.

Tähän asti ely-keskus on voinut suositella hakkuun tekijälle, että raakkuesiintymän ympärille jätetään 45 metrin suojavyöhyke.

Raakkujen sijaintitiedoista julkisia?

Teoriassa metsäyhtiöt ovat sitoutuneet ely-keskusten suositukseen, joten suojavyöhykkeen leveyden kasvattaminen 50 metriin ei ole yhtä dramaattinen päätös kuin äkkiseltään voi kuulostaa.

Eri asia tietenkin on, että suositusta on tähän asti noudatettu vaihtelevasti, mutta tästä eteenpäin sitä oletettavasti noudatetaan varsin tiukasti.

Tiistai-illan keskusteluissa oli mukana myös Metsähallituksen toimitusjohtaja Juha S. Niemelä, joka kommentoi tilaisuuden antia Metsähallituksen keskiviikkoaamuna järjestämässä tiedotustilaisuudessa.

Niemelän mukaan valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus sitoutuu jättämään raakkuesiintymien kohdalle 45 metrin suojavyöhykkeet, joiden sijoittelussa otetaan huomioon maaston muodot.

Samaan hengenvetoon Niemelä muistutti, että Suomussalmen Hukkajoella rikottiin lakia ajamalla metsäkoneella raakkuesiintymän ylitse. Suojavyöhykkeiden leventäminen ei siis olisi estänyt raakkutuhoa.

Sen sijaan tuho olisi saatettu estää, jos tieto esiintymän sijainnista olisi ollut nykyistä paremmin saatavilla. Raakkujen sijaintitiedot eivät ole julkista tietoa, vaan ely-keskus lähettää tiedon esiintymästä ja ohjeet kohteen käsittelyyn vasta sen jälkeen, kun se on ensin saanut Suomen metsäkeskukselta tiedon metsänkäyttöilmoituksesta.

Varmaa on, että suojavyöhykkeiden leventämisen lisäksi luvassa on keskustelua siitä, pitäisikö raakun esiintymätiedoista tehdä julkisia.

Kirjoittaja on Metsälehden toimittaja.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.