”Lapista tuskin löytyy sellaista puroa, jossa ei olisi tukkeja uitettu”, toteaa Lauri Snellman.

Snellman toimii projektipäällikkönä Itä-Lapin kuntayhtymän Itä-Lapin ja Sodankylän uittoperinne tutuksi -hankkeessa. Hän on perehtynyt viime vuosina erityisesti Kemijoen uittoon ja haastatellut uitossa aikoinaan mukana olleita. Haastattelujen pohjalta on syntynyt viisi videota, joita Snellman nyt kiertää esittelemässä eri puolilla Suomea.

Metsähistorioitsija Esko Pakkasen mukaan Snellmanin arvion uiton kattavuudesta Lapissa voi laajentaa koskemaan pitkälti koko Suomea.

”Uittoa on tehty kaikkialla, uskomattoman pienissä ojissakin”, hän sanoo.

Parhaimmillaan uittoväyliä oli Pakkasen mukaan noin 50 000 kilometriä. Pienimmissä väylissä uitto oli tosin mahdollista vain keväisin tulvavesien aikaan, kun taas suurissa joissa ja järvissä puita uitettiin koko sulan maan aika.

Puuta sahoille

Pakkasen mukaan on vaikea sanoa, milloin uitto alkoi Suomessa. Teollisessa mittakaavassa puuta alettiin uittaa 1500-luvulla, kun ensimmäiset vesisahat aloittivat toimintansa. Varsinaisesti uitosta alettiin puhua kuitenkin vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun ensimmäiset höyrysahat aloittivat toimintansa.

Uiton huippuvuotena pidetään vuotta 1964. Silloin uitettiin Pakkasen mukaan ainakin 16 miljoonaa kuutiometriä puuta. Tehtaille kuljetettavasta puumäärästä se oli tosin enää noin puolet.

”1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa 80 prosenttia puusta tuli tehtaille vesiteitse, mutta uiton suhteellinen osuus alkoi 1900-luvulla hiljalleen laskea sitä mukaa, kun auto- ja rautatiekuljetukset yleistyivät”, Pakkanen kertoo.

Joissa ja järvissä

Merkittävimmät uittovesistöt olivat Vuoksen vesistö sekä Kemijoki, Kymijoki, Kokemäenjoki, Pohjanmaan joet ja Tornionjoki. Virtaavissa vesissä uittoa tehtiin irtouittona, järvissä puut koottiin erilaisiksi lautoiksi ja myöhemmin myös nipuiksi.

Puulauttoja ja -nippuja kuljetettiin uiton alkuaikoina mies- tai hevosvoimin varppaamalla, myöhemmin höyryhinaajilla ja -laivoilla. Varppaaminen tarkoittaa menetelmää, jossa tukkilauttaa tai -nippua kelataan eteenpäin ankkurin avulla.

Uitettavat puut hakattiin ja kuljetettiin vesistöjen varteen talven aikana, ja uitto alkoi heti jäidenlähdön jälkeen. Pienemmissä joissa suosittiin yksityisuittoja, joissa puut lähetettiin matkaan omistaja kerrallaan. Suuremmissa joissa taas käytettiin yhteisuittoja, joissa eri omistajien puut laitettiin veteen samalla kertaa.

Yhteisuittoon osallistuvat merkkasivat puunsa omilla symboleillaan, jotta ne pystyttiin uiton päätteeksi lajittelemaan sitä varten perustetuilla erottelupaikoilla. Pakkanen kertoo, että erottelu jatkui isommissa vesistöissä jäiden tuloon asti. Aina kaikki puut eivät ehtineet erottelupaikalle uittokauden aikana.

”Isoissa joissa puilla saattoi varsinkin uiton alkuaikoina kestää kaksi tai jopa kolme vuotta päästä erottelupaikalle.”

Riskialtis työ

Uitolla oli suuri työllistävä vaikutus. Esimerkiksi Kemijoen uitossa työskenteli vuosina 1931–1939 vuosittain 1 160–1 820 henkilöä, selviää Lapin metsämuseon tiedoista.

”Uittotyö oli kohtalaisen hyvin palkattua, mutta tienesti oli lyhytaikainen. Valtaosin uitossa työskenteli asukkaita siitä kylästä, jonka kohdalla uitto oli käynnissä”, Pakkanen kertoo.

Työpäivät olivat uitossa pitkiä. Snellmanin mukaan uittoväki nukkui varsinkin alkuaikoina usein taivasalla ja myöhemmin teltoissa – elleivät lähteneet yöksi koteihinsa. Uittopirttejä, joissa saattoi ruokailla ja syödä, rakennettiin vain suurimpien uittovesistöjen varteen.

Uittotyö oli myös riskialtista. Pakkasen mukaan uitossa hukkui joka vuosi muutamia henkilöitä. Työturvallisuuteen alettiin kiinnittää enemmän huomiota 1960- ja 1970-luvuilla, ja pelastusliivit tulivat pakollisiksi.

Yhä käytössä

Uittomäärät alkoivat hiipua 1960-luvulla. Ensin loppuivat purouitot, sitten jokiuitot ja lopulta myös suuri osa järvi- ja merialueiden uitoista. Esimerkiksi Kemijoessa uitto päätyi vuonna 1991, Päijänteellä 2000-luvun alussa.

Auto- ja rautatiekuljetusten yleistymisen lisäksi taustalla oli Pakkasen mukaan työvoiman kallistuminen. Sotien jälkeen tuli voimaan työaikalaki, ja ylitöistä piti alkaa maksaa korvausta.

”Uittoon liittyy myös teknisiä ongelmia. Varsinkin havupuihin tulee vedessä herkästi värivikaa”, Pakkanen sanoo.

Metsäyhtiöistä UPM uittaa edelleen Vuoksen vesistössä, ja Metsähallitus aloitti uiton samassa vesistössä viime kesänä. Stora Enso taas suunnittelee aloittavana puiden uiton Imatran tehtaille. Perusteina on muun muassa uiton ympäristöystävällisyys.

Jokiuittojen uuteen tulemiseen Pakkanen ja Snellman eivät sen sijaan usko. Luonnossa jokiuiton jäljet ovat monin paikoin kuitenkin yhä nähtävissä. Snellman suunnitteleekin toteuttavansa Kemijoen varteen ulkoilureitin. Suunnitteilla on myös kouluyhteistyötä ja syyskuussa kaikille avoin uittojuhla Sodankylässä. Kemijoen uitosta kertovat videot hän aikoo ladata hankkeen päätyttyä Youtubeen.

”Jos uitto näin saataisiin vielä elämään. Että ihmiset tiedostaisivat, miten suuri merkitys uitolla on ollut ihmisille ja koko yhteiskunnalle.”

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.