Olen parinkymmenen vuoden aikana vetänyt useita Metsälehden lukijamatkoja Yhdysvaltoihin. Mukavaa on ollut, koska on huvittanut jatkaa.
Olemme yrittäneet nähdä sellaista Amerikkaa, mikä muuten on mediassa vähemmän esillä. Seutuja, joita Suomessa sanottaisiin vakavien vaikeuksien alueiksi. Kuten eräskin sikäläinen tuttu antoi rivien välissä ymmärtää, että pitikö justiin sen tien varret näyttää.
Mitä nähtiin? Eipä paljon mitään, monia jo vuosikymmenet sitten sammuneita farmeja. Kun täällä puhutaan väärissä paikoissa olevista, arvoaan menettävistä taloista, niin siellä näki siitä seuraavan vaiheen.
Mahtava talous, mutta…
Olemme nähneet koko logistisen ketjun puunkorjuusta sahoille ja paperitehtaille, ja prosessit tehdasaitojen sisällä. Olkoonkin maailman mahtavin talous, mutta jokseenkin kaikesta on tullut vaikutelma, että systeemit ovat kesäterässä.
Jos rekan sallittu maksimipaino on puolet Suomen maksimista, niin laskuoppini mukaan se tarkoittaa kaksinkertaisia kuljetuskustannuksia. Jos korjuu ei ole ympärivuotista, niin ymmärrykseni sanoo, että korjuukalusto seisoo osan vuodesta tuottamattomana, ja samoin seisoo puuta ja pääomaa varastoissa.
Joskus isännistä on aistinut kainostelun, että meillä nyt on tällaista, teillä varmaan tehokkaampaa. Kuten, että tällä sahalla on niin monta henkeä töissä, paljonko Suomessa? Aika paljon vähemmän.
Olemme toki nähneet puunkorjuuta uusilla tavaralajimenetelmän koneilla, mutta siitäkin on tullut vaikutelma, että ovatko asiat tasapainossa, onko kone näihin metsiin liian moderni. Mihin tarvitaan suorarunkoiseen havupuustoon soveltuvaa automatiikkaa, jos korjataan niin mutkaisia lehtipuita, että työ onnistuu vain käsiohjauksella.
Ja miksi korjataan lehtipuita seudulla, jotka vanhastaan kasvoivat valkomäntyä, erinomaista sahapuuta? Siksi, koska havupuusto on hakattu niin tyystin, että metsä ei enää itsestään uudistu entiselleen eikä keinolliseen uudistamiseen ole ollut pakottavaa politiikkaa.
Lehtipuuvaltaisissa metsissä olisi mahdoton määrä korjattavaa energiapuuta, mutta asiat liikkeelle laittava poliittinen vipu puuttuu, joten poltellaan propaania.
Demokratia on puhunut
Kumpi parempi, mutta vaikutelmana, että Suomessa metsäsysteemi on viritetty kireälle kuin viulunkieli, lähelle ekologista katkeamispistettä. Soitto soi komeasti, kun taas lännen maassa kielet ovat löysällä eikä soittimella ole sitä yhteiskunnallista erityisasemaa mikä metsillä on täällä.
Metsäasioissakaan isoa maata ei voi yleistää, metsät ovat osavaltiokohtaista politiikkaa liittovaltion metsiä lukuunottamatta, ja metsäpolitiikassa demokratia on puhunut.
Michiganin yläniemimaan suomalaisalueiden näivettymistä voi mielessään surra, että näinkö ne toiveet lopulta kuihtuivat, mutta kymmenmiljoonaisen teollisen osavaltion väestöstä yläniemimaalla asuu vain kolme prosenttia, joten poliittinen paino on sen mukainen.
Kun tämän kerrotun päälle tuodaan protektionistinen tullipolitiikka, niin mitä tapahtuu. Vanhahtava tuotanto saa jatkoaikaa, mutta kohtaa ongelmat myöhemmin entistä suurempina.
Tämä esitys on täysin epätieteellinen, mutta havaintoja kuitenkin havainnoinnin ammattilaisena itseään pitävältä.
Kirjoittaja on Metsälehden taloustoimittaja.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Tarkkoja havaintoja tehty. Yksi iso ero meidän ja Pohjois-Amerikan maiden välillä on metsänomistuksen rakenne. Meillä pieniä yksityisomisteisia ja siellä lähes kaikki yhteisesti omistettua. Meillä suuri metsänomistaja eli valtio hoitaa metsiään hyvin ja siellä heikommin. Ruotsissa on meihin verrattuna enemmän suurmetsänomistusta, mutta hommat hoituvat. Sitä voi pohtia onko omistusrakenne korjaamista vaativa ongelma ja jos niin missä.
Yksi asia särähti heti kun luin : onko kirjoittajan mielestä pahe ja kauhistus jos ns. PesäHakkuita ei jenkeissä tehdä ? Kauas on meillä tultu kun ylimitoitetun alan takia luonnonsuojelulaissa on porsaanreikä ja iso sellainen.