Kaikki alkoi teeriparvesta runsas puolivuosisata sitten. Alakouluikäinen Arto Marjakangas oli isänsä kanssa latvalinnustamassa teeriä kotiseudullaan Ylivieskan Löytynnevalla, kun yhtäkkiä lumesta kahahti lentoon valtava määrä teeriä.

Kanalintuelämykset saivat jatkoa myöhemmin eräänä kevätaamuna, kun Marjakangas leivänpala eväänään piiloutui kotinsa lähellä olevaan latoon seuraamaan teerien peltosoidinta. Reissu ei ollut turha: paikalla soi arviolta viitisentoista kukkoa.

Kiinnostus teeriin jatkui. Biologiaa Oulun yliopistossa lukenut Marjakangas väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1987 teerien talviekologiasta. Nyt hän on kirjoittanut Teerenelämää-kirjan (kustantajana Metsäkustannus Oy), johon hän on koonnut kaiken osaamisensa teerien ja muiden metsäkanalintujen elämästä, elintavoista ja olosuhteista Suomessa.

Kirjaa varten hän seurasi ja kuvasi teeriä pitkästä aikaa piilokojusta, edellisestä kojussa lymyilystä oli kulunut aikaa 23 vuotta.

”Se oli aivan mahtavaa! Tein 13 kuvauskeikkaa paikalliselle Kauhanevalle, ja lähdin sinne aina aamuyöstä. Hiihtomatkaa kojulle oli puolitoista kilometriä, ja vedin pulkassa tavaraa, kameran jalustoineen ja muuta tarpeellista.”

Soitimen seuraajan on syytä olla kellon kanssa tarkkana, sillä teerillä on selkeä aikataulu suhteessa auringonnousuun. Piilokojussa on istuttava hiiskumatta ja kameran objektiivia liikuteltava hitaasti.

Kärsivällisyys palkitaan, ja näin kävi Marjakankaallekin:

”Pari kertaa teeri kävi kojun katolla istumassa, se oli alle puolen metrin päässä minusta.”

Teerikanat opettivat uutta

Harva Suomessa tietää teeristä yhtä paljon kuin Arto Marjakangas. Hän on ollut mukana muun muassa tutkimusprojektissa, jossa viiden vuoden ajan seurattiin radiolähettimellä merkittyjä teerikanoja.

Intensiivinen seuranta osoitti sen, etteivät teeretkään ole samasta muotista valettuja tyhmiä kanalintuja. Eroja oli niin temperamentissa kuin kyvyissäkin.

”Jotkut olivat rauhallisia, toiset suorastaan aggressiivisia ja nappasivat sormesta kiinni”, Marjakangas muistelee.

Persoonallisilla teerikanoilla oli nimetkin, jotka keksi Marjakankaan tutkimusapulaisen kouluikäinen tytär. Aikakausi näkyi nimivalinnoissa.

”Siihen aikaan televisiossa pyöri Dallas, joten yhden teeren nimeksi tuli Sue Ellen.”

Vaikka teeret voivat elää jopa seitsemänvuotiaiksi, noutaja tulee usein jo muutaman elinvuoden jälkeen.

”Kyllä se kieltämättä kirpaisi, kun tuttuja teerikanoja kuoli tutkimuksen aikana.”

Pihapiiribongausta

Kulunut talvi on ollut metsäkanalintujen kannalta erinomainen: lumen ja pakkasen ansiosta teeret ovat päässeet kaivautumaan hankeen, piiloon katseilta ja petonisäkkäiltä.

”Ruokaakin on ollut riittävästi, ja varsinkin urpusato on ollut hyvä”, sanoo heikon teerikannan elpymistä toivova Marjakangas.

Hän muistelee, kuinka vielä 1990-luvulla Kauhanevalla saattoi näkyä jopa toistasadan teeren talviparvi. Vuodentakaisten kuvausten aikana Marjakangas laski samalla paikalla enimmillään 48 yksilöä.

Huhtikuun lähestyessä puoltaväliään teerien soidin on aluillaan ympäri Suomen. Tänä keväänä Marjakangas ei lähde aktiivisesti seuraamaan soidinta, vaan hän tyytyy yleisluontoisempaan retkeilyyn.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehdessä 7/2018

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.