Polun vieressä nököttää valtavan kokoinen metsäoja-aura. Tästä lähtee vuonna 1909 kaivettu metsäoja. Se jatkuu suorana viivana maisemassa lähes 700 metrin verran.
Oja on kaivettu lapiolla miestyönä. On sitä toki myöhemmin perattu ja kunnostettu, mutta siinä se on kuivattanut ympäröivää suota jo yli sadan vuoden ajan.
Tuolloin suo oli vielä isovarpuräme, mutta nyt se on muuttunut varputurvekankaaksi.
Poikkeuksellista ei ole vain se, että tämä on Suomen ensimmäisiä metsäojituksia, vaan myös se, että tästä suosta tiedetään enemmän kuin monesta muusta.
Paikka on Jaakkoinsuolla Vilppulassa. Jaakkoinsuo on ensimmäinen Suomeen perustettu tieteellinen tutkimusmetsä Suomessa. Se on tuttu melkein kaikille, jotka ovat tekemisissä suometsien hoidon kanssa.
Pitkiä seurantoja vähän
”Alun perin täällä on seurattu puiden kasvua, mutta sitten on huomattu, että kokeista on hyötyä muuhunkin tutkimukseen”, sanoo erikoistutkija Sakari Sarkkola.
Sarkkolan mielestä pitkäaikaisia seurantoja on hyvä pitää yllä, vaikkei niille juuri nyt olisi käyttöä. Välillä uusiin tutkimuksiin on vaikea löytää sopivia koealoja.
Esimerkiksi tuhkalannoituksen pitkäaikaisten vaikutusten tutkimiseen löytyi Suomesta vain kahdeksan sopivaa aluetta. Tarvittiin tarkat tiedot alueen historiasta, lannoitettu ala ja lannoittamaton verrokki.
Yksi niistä on Jaakkoinsuo, missä tehtiin tuhkalainnoituskokeita jo 1930-luvulla. Olennaista on, että näistä kokeista on olemassa tarkasti dokumentoidut tiedot.
Siksi erikoistutkija Paavo Ojanen ja tutkija Päivi Väänänen ovat Jaakkoinsuolla käymässä läpi lannoituskoealan tukimuspisteitä. He tutkivat esimerkiksi kasvillisuutta, vedenpintaa ja maasta vapautuvia kasvihuonekaasuja lannoitusalueella.
Metsänojituksen historia Suomessa on lopulta aika lyhyt. Nyt vasta täällä Jaakkoinsuollakin oikeastaan nähdään, mikä on ojituksen vaikutus koko kiertoajalla.
Esimerkiksi turpeen painumista voidaan muualla vain arvailla, mutta tänne on jo vuonna 1909 asennettu kivennäismaahan asti ulottuvia paaluja. Niihin tehtyjen merkintöjen avulla on voitu seurata, miten ojitus vaikuttaa turpeen painumiseen.
Painumisella taas on suora yhteys kasvihuonekaasupäästöihin, vaikka niistä on kiinnostuttu tosissaan vasta 2000-luvulla.
Metsäntutkimus kestää kymmeniä vuosia
Aina silloin tällöin joku ehdottaa joistain kokeista luopumista, mutta se ei välttämättä olisi viisasta. On täysin mahdotonta ennustaa, millaista tietoa metsistä tulevaisuudessa tarvitaan.
Kun suonkuivausmetsänhoitaja Antti Tanttu vuonna 1909 laati Jaakkoinsuolle ojitussuunnitelman, hän tuskin aavisti, että alueelle perustetut kokeet palvelisivat vielä hiilen kiertoon liittyvissä tutkimuksissa.
Monet kokeet, joissa alun perin tutkittiin jotain aivan muuta, on voitu viime aikoina valjastaa ilmastonmuutokseen liittyvien tutkimusten koealoiksi.
Vaikka metsän kehitystä voidaan tutkia myös aiempien tutkimusten perusteella laadittujen mallien avulla, on oikeasta metsästä saatava tieto ensiarvoisen tärkeää. Metsäntutkimuksessa varaudutaan siihen, että perustettavat kokeet kestävät jopa kymmeniä vuosia.
Suomessa on lähes 25 000 hehtaaria tutkimusmetsää. Ne kattavat monipuolisesti erilaisia kasvupaikkoja ja ilmasto-oloja. Metsät kuuluvat Metsähallitukselle, ja Luonnonvarakeskus maksaa niistä sille korvausta.
Enimmillään tutkimusmetsiä oli Suomessa 1930-luvulla yli satatuhatta hehtaaria. Osa tutkimusmetsistä jäi rajan taakse toisen maailmansodan jälkeen ja joistain lohkaistiin maata asutustiloille. 2000-luvun alussa tutkimusmetsät vähenivät 75 000 hehtaarista 32 000 hehtaariin, kun ne siirrettiin Metsäntutkimuslaitokselta Metsähallitukselle.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Olisi mielenkiintoista saada ilmeisen helposti koottavat laskelmat 90 v vanhojen ojitusalueiden hiilitaseesta.
Olen aivan varma, että ojituksen ja tuhkalannoituksen ansiosta on sitonyt hiiltä enemmän maan alle ja maanpäälliseen metsään ja kasvillisuuteen kuin mitä sitä on hajonnut turpeesta.
Rautalammilla Sahalan kartanossa on myös 90 v vanhoja metsäojia suolla, mutta silminnähden soiden pinta näyttää vieressä olevaan ja pohjamaahan perustetuun tiehen verraten vuosikymmenestä toiseen samalla tasolla.
Näillä kuvioilla vain on korjailtu puusatoa myös tuhkalannoituksen ansiosta tasaisin välein ja osa on jo päätehakattu ja uudistettu kuuselle, joka kasvaa valtavasti.
Metsäntutkimuksen häpeäksi monen onnistumisen ja hyvän työn lisäksi pitää mainita puute, että ei ole tehty pitkäaikaisia ja vertailevia kasvatuskokeita tavanomaista harvemmilla varttuneiden puiden tiheyksillä kuten 100, 150 ja 200 r/ha, eikä jatketuilla kiertoajoilla.
Nyt kun puhutaan kiertoajan kasvattamisesta hiilen takia, mikä pitäisi tietysti tehdä kannattavasti ja järkevästi, näillä kokeilla olisi nyt kova tarve ja kysyntä.
Omiin 50 vuoden puuntuottaja-aikaisiin kokemuksiini pohjaten, olen varma, että jos valtapuusto kasvatetaan niin harvassa, että sen latvusto ei ylitiheyden takia missään vaiheessa haitallisesti typisty, voidaan suuria puita kasvattaa vanhoiksi eli yli 100 vuotiaiksi ja hyvällä kasvuprosentilla.
Tämä tietysti edellyttää että ojitus on ollut koko ajan kunnossa, eikä boorin puutteita ole ollut.