”En ole puuseppä. Vähän itsellekin yllätys, että metsätalousinsinööri päätyi tähän.”

Näin sanoo tynnyritehtaan omistaja Marko Parkkila. Hän oli ajatellut, että työura löytyy puutavarakaupasta, mutta 1990-luvun laman jälkimainingeissa vastavalmistuneen työnäkymät olivat vaisut.

”Oma yritys oli ajatuksena. Olin hirsiveistämössä ensin, mutta Raumalta tuli myyntiin toimintansa jo lopettanut tynnyritehdas.”

Eipä aikaakaan, kun Marko ja hänen puolisonsa Terhikki huomasivat olevansa yrittäjäpari ja Rauman Kiulu- ja Tynnyritehtaan omistajia.

”Tehdasrakennus oli purkukuntoinen. Ensin tehtiin remonttia, ja ensimmäiset pari vuotta olivat hurjasti tappiollisia. Tuotanto kuitenkin käynnistyi vähitellen.”

Kotoilua ja juurileipää

Vanha omistaja antoi perehdytyksen: yhdessä tehtiin viikko kiuluja ja viikko tynnyreitä. Nyt tuotannossa on lisäksi taikina- ja vesisaaveja, ämpäreitä ja kauhoja.

Vanhimmat tynnyrinvalmistuksen koneet ovat yli satavuotiaita. Uusiakin koneita saisi, mutta ei sopivanlaisia. Keski-Euroopan viinimaissa tynnyrinvalmistus on isoa toimintaa ja koneet senmukaisia, mutta liian isoja Raumalle. Siellä tynnyreitä valmistuu vuodessa muutama sata kappaletta, saaveja ja tiinuja puolentuhatta.

Vaikka koneet tekevät perustyövaiheet, niin tuotteiden kokoaminen ja viimeistely on edelleen käsityövaltaista. Tätä nykyä töitä tehdään neljän henkilön voimin, joista yksi on erikoistunut löylykauhoihin.

Korona-aika on lisännyt kotoilua, ja Parkkila kertoo taikinatiinun nousseen päätuotteeksi. Sellaisen, jossa taikinajuuri säilyy. Niitä kysytään koteihin ja juurileipää leipoviin leipomoihin.

Saavit ja tiinut tehdään kuusesta. Kuusta pidetään herkemmin lahoavana kuin mäntyä, mutta Parkkilan mukaan niin ei ole.

”Kuusen solukko on sulkeutunut, minkä vuoksi sitä ei voi kyllästää. Samasta syystä se ei sinisty eikä tummu, vaan harmaantuu pikkuhiljaa.”

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehti Makasiinissa 4/2021

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.