”Jos seisot likellä metsää tahi kävelet siellä, huomaat pian, ettei se ole kauttaaltaan samanlaista. Väliin se kasvaa niin tiheänä, että siellä on synkkä varjo kirkkaalla kesäpäivällä, ja väliin niin harvana, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Väliin se kohottaa uljaan korkeat runkonsa pilviä kohti; toisinaan se on lyhytkasvuista ja mitätöntä. Harvoin metsä on perattua; usein se on täynnä kaatuneita, puoleksi lahonneita puunrunkoja, joita myrsky on kukistanut.” (Maamme kirja,1899).

Suurten autioiden metsien synkeys

Metsät olivat satusetä Zachris (Sakari) Topeliukselle (1818–1898) tärkeä suomalaisuuden symboli. Hän ylisti niiden kauneutta. Mikä metsässä on kaikkein kauneinta -kertomus kuvaa, miten metsässä oli monenlaisia puita aina pilviin asti ulottuvasta hongasta alkaen pieneen nystyräiseen katajaan saakka.

Topelius pelkäsi metsien häviämistä ja julisti metsiensuojelua Maamme kirjassa, joka ilmestyi ruotsiksi vuonna 1875. Maamme kirja kuului puoli vuosisataa koulujen peruslukemistoon.

Topelius ylisti monessa kohdin suomalaista luontoa. Maamme kirjassa luonto edusti Topeliukselle usein samaa kuin metsä.

”Ei mikään taida voimallisemmasti liikuttaa matkustajan mieltä kuin äärettömän suurten autioiden metsien synkeys. Niissä kuulee juurikuin meren pohjassa, alinomaisessa hiljaisuudessa, ja kuulee korkealla päänsä päällä tuulen humisevan kuusien latvoissa, tahi pilviin ulottuvien petäjien kruunuissa.”

Suomi tarvitsee metsiään eniten

Topelius oli jo nuorena kiinnostunut puista ja metsistä. Aiheeseen hän tutustui syvällisemmin yliopiston maantieteen opettajana; hän muun muassa ennakoi maa­talous-metsätieteellisen tutkimuksen tarpeen. Huoli metsien riittävyydestä oli aitoa. Suomalaista kansallismetsää ihannoiva Topelius vastusti metsien suurhakkuita, jotka olivat yleisiä maan teollistumisvaiheessa.

Nykyään jo tiedetään, että metsävaramme olivat huvenneet vaarallisesti. Hakkuiden pelättiin johtavan ilmaston kylmenemiseen ja samalla maatalouden edellytysten heikkenemiseen. Topelius halveksi aivan erityisesti sen aikaisia ”timmerbarooneja”, jotka sumeilematta hakkauttivat metsiä.

Topeliuksen mukaan ei mikään maa tarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi. Milloin tulee kaskenkaataja ja kaataa metsän saadakseen muutamaksi vuodeksi viljasadon ja laitumen. Milloin taas tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja lampailleen; sitten tulevat halonhakkaajat, tervanpolttajat, tukinkaatajat, jotka kaatavat kaikki, jättämättä siemenpuutakaan.

Koivu ja tähti

”Muistan, että vanhempaini kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon noustessa. Ja minä muistan, sanoi tyttö, että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehtien välitse.”

Topeliuksen saduista yksi tunnetuimmista on kertomus koivusta ja tähdestä. Koivu ja tähti edustavat kauaksi kotimaastaan viedyille lapsille kotia ja isänmaata. Koivu on kotikoivu, pihakoivu, ja siihen on monella vahva tunneside. Koivu on kuin äiti, lämmin, hellä ja rakastava. Koivu herättää edelleen vahvoja tunteita.

Rauduskoivu on valittu vuonna 1988 Suomen kansallispuuksi.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.