Metsänomistaja Rauno Mikkonen vetäisee moottorisahan käyntiin. Kotimetsässä on lunta puolisääreen. Ihminen uppoaa kerrostuneeseen pakkaslumeen pohjia myöten, mutta luonnon lumikenkä on kantanut hangen pintaa pitkin.

”Tulee jäniksille ruoka-apu tarpeeseen. On luvannut lisää lumisateita”, Mikkonen povaa Valtteri-myräkän kynnyksellä.

Sukkelasti hän kaataa kolme nuorta haapaa ja nostelee rungot tyvipäistään koholle hangen pinnasta.

”Tämä alkaa olla katoavaa kansanperinnettä”, Mikkonen manaa jänisten talviruokinnan kiinnostavan nykyään harvoja metsästäjiä.

”Toista oli 1980-luvulla, jolloin lähes jokainen tuntemani ajokoiramies kaatoi jäniksille haapoja.”

”No, eipä ole enää ajokoiriakaan niin kuin ennen.”

Sorkkariista syönyt suosiota

Jänisten talviruokinta oli aikoinaan harrastetuinta riistanhoitoa. Sitten suurriista, peurat ja hirvi etunenässä, yleistyivät. Metsästäjien mielenkiinto ja työpanos siirtyi suurempaan lihaan. Jänisjahdit hiipuivat miljoonaa hipovasta saaliista kymmenesosaan ja suomenajokoiran suosio Suomen suosituimpana koirarotuna koki samalla inflaation.

Viimeisimpien perinteisten jänismaakuntien joukossa sinnitteli Pohjois-Savo. Vielä vuosituhannen vaihteessa maakunnan jänistiheydet keikkuivat lumijälkilaskennoissa kolminkertaisena naapurimaakuntiin verrattuna.

Sama suunta päti jänissaaliissa. Kun metsissä oli mitä pyytää, myös pyydettiin.

Salaisuus piili metsästäjien aktiivisuudessa.

Pohjois-Savossa järjestettiin tuolloin vuosittainen Päivä riistalle -tapahtuma, joka keskittyi riistanhoitoon. Sitä junaili silloinen riistanhoidonneuvoja Veijo Miettinen.

Maakunnan metsästäjät olivat innolla mukana kampanjassa. Parhaissa pitäjissä yli puolet metsästäjistä otti osaa tapahtumaan. Vuosikymmenten takaisten tiedotteiden perusteella talvisia riistan ruokintapaikkoja ja -katoksia oli käytössä noin 10 000. Pääriista oli metsäjänis, peuroja ja kauriita ei silloin Savossa vielä isommin asustellut.

Hyvän mielen riistanhoitoa

Pohjois-Savon lihavat jänisvuodet todistavat kuinka kiitollinen talviruokittava metsäjänis yhä olisi. Viime vuosina vauhdilla leudontuneet talvet ovat leikanneet Etelä- ja Keski-Suomen jäniskantoja.

Siinä samalla myös jänisten ruokinta on unohtunut, niin helppoa ja yksinkertaista kuin se onkin.

Jäniksille haapojen kaataminen onnistuu periaatteessa jokaiselta, kunhan siihen on maanomistajan lupa.

”Se on sellaista jokaisen metsästäjän henkilökohtaista riistasta huolehtimista, jossa kädenjälki näkyy samantien”, Mikkonen kertoo luonnossa rymyämisen olevan hänelle parasta sielun- ja ruumiinhoitoa.

Perinteisesti jäniksille on kaadettu muutama haaparöykkiö. Parempi vaihtoehto on kaataa muutama puu sinne tänne kuin paljon yhteen kasaan. Metsäjänis nimittäin valtaa helposti ruokintapaikan itselleen, eikä päästä lajitovereitaan samalle apajalle. Reviirikäyttäytyminen korostuu keväällä lisääntymisajan kynnykseellä, jolloin myös ruokinta on tärkeintä.

”Myös kuivattu ja suolattu heinä on herkkua jäniksille. Sen voi laittaa seipäälle, tarjoilla paalina tai levitellä maastoon puiden alaoksille”, Mikkonen vinkkaa.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.