Luonnontilaisista soista sekä maa- ja metsätalouden käytössä olevista turvemaista on käyty runsaasti julkista keskustelua, joka on keskittynyt ilmastonmuutoksen hillitsemisen kannalta oleellisiin hiilinieluihin. Edelleen silti törmää väärinkäsityksiin, kuten Helsingin Sanomien kirjoituksessa 22. helmikuuta, jossa luonnontilassa tai lähellä sitä olevaa avosuota oli ojitettu tarkoituksena ”kunnostaa suo hiilensidonta-alueeksi, jollainen siitä tulee, kun puusto kasvaa”. Avosuota ojittamalla ei kuitenkaan luoda tehokasta hiilinielua.
Valtion aikanaan voimakkaasti tukema metsäojitustoiminta perustui puuston kasvun osalta tutkimukseen: tiedettiin, että jo alun perin puustoiset suot muuttuvat ojituksen ansiosta hyväkasvuiseksi metsämaaksi, kun taas avosoilla sekä hyvin niukkapuustoisilla ja -ravinteisilla soilla puuston kasvu jää heikoksi. Koska ojitustoimintaan liitettiin muitakin kuin puuntuotannollisia tavoitteita, kuten aluepolitiikka ja työllisyys, ojitetuiksi päätyi myös metsätalouteen kelpaamattomia soita. Määritelmästä riippuen näitä heikkotuottoiseksi jääneitä alueita on 0,5–1 miljoonaa hehtaaria, kun metsäojitettujen soiden kokonaispinta-ala on lähes 5 miljoonaa hehtaaria. Metsätalouden näkökulmasta onnistuneet ojituskohteet eivät nykyään päällisin puolin näytä kovin erilaisilta kuin kangasmetsät, ojaverkostoa lukuun ottamatta. Heikkotuottoiset ojitusalueet sen sijaan erottuvat helposti omituisina rääseikköinä.
Ojitetuilla avosoilla puuston kasvua rajoittaa yleensä ravinteiden epätasapaino suhteessa puuston tarpeisiin: typpeä voi olla runsaasti, mutta muita pääravinteita on niukasti. Ojitettuna runsastyppinen turvemaa on hiilidioksidin ja usein myös typpioksiduulin päästölähde. Kitukasvuisen puuston hiilinielu eli puustoon vuosittain sitoutuva hiilimäärä jää laihaksi lohduksi. Puuston kasvua voi lisätä tuhkalannoituksella, mutta se voi lisätä edelleen turvemaan päästöjä. Puustoon sitoutuvan hiilen määrä voi kyllä ylittää turvemaasta lähtevän hiilen määrän, mutta voimakkaasta hiilinielusta ei voida puhua. Karu niukkatyppinen avosuo puolestaan ei metsää kasva tuhkalannoituksellakaan.
Myös hyväkasvuisissa runsasravinteisissa ojitusaluemetsissä turvemaa on päästölähde. Niissä puusto voi hakkuiden välissä hyvinkin sitoa selvästi enemmän hiiltä kuin turvemaa sitä vapauttaa, eli olla maaperäpäästöä suurempi hiilinielu. Puuston poistaminen hakkuin johtaa kuitenkin pidemmällä aikavälillä siihen, että metsä (puusto + maaperä) on päästölähde. Ainoa todennettu tilanne, jossa ojitus ei johda suuriin päästöihin turvemaasta ovat keskiravinteiset tai melko niukkaravinteiset, mäntyä kasvavat suot. Niillä maan hiilivarasto voi pysyä ennallaan tai hieman jopa kasvaa ojituksen jälkeenkin, ja puusto toimii kasvaessaan hiilinieluna.
Luonnontilaiset suot ovat jatkuvasti kasvava hiilivarasto. Turvetta kertyy kuolleista kasvinosista eli karikkeista, joiden hajoaminen jää vaillinaiseksi. Tämä johtuu siitä, että suon korkealla olevan vedenpinnan alapuolisessa maassa on liian vähän happea mikrobien tekemälle kasvinjäänteiden hajotukselle. Juurikariketta voi muodostua suoraan niukkahappiseen kerrokseen, ja maan pinnalle putoavat karikkeet sekä sammalten kuolevat osat joutuvat sinne suon pinnan vähittäisen korkeuskasvun myötä. Suolla siis kasvit tuottavat itse oman kasvualustansa. Samalla muodostuu historiallinen arkisto suolla eri aikoina kasvaneista kasveista ja mikrobeista. Näiden avulla voidaan mm. rekonstruoida menneitä ilmasto-oloja. Kasvinjäänteiden ja myös turpeen kuiva-aineesta noin puolet on hiiltä, jonka kasvit eläessään yhteyttivät ilmakehästä.
Luonnontilaisella suolla turpeen kertymän hiilinielu eli turpeeksi vuosittain kertyvän hiilen määrä on vähäinen verrattuna ojitetun suon hyväkasvuisen puuston hiilinieluun. Yksittäisten vuosien tasolla luonnontilaisen suon metaanipäästön ilmastoa lämmittävä vaikutus on myös yleensä suurempi kuin turpeen kertymän ilmastoa viilentävä vaikutus. Turpeen kertymän aiheuttama hiilidioksidin jatkuva poistuminen ilmakehästä vaikuttaa vasta pitkällä aikavälillä ilmastoon voimakkaammin kuin metaanipäästö. Luonnontilaisten soiden turpeen hiilivaraston arvo ilmastonmuutoksen hillinnässä tuleekin siitä, että turpeen hiili on ollut pitkään poissa ilmakehästä – ja voi edelleen pysyä poissa, jos suo pysyy märkänä. Tässä suhteessa turpeen hiili rinnastuu fossiilisten polttoaineiden hiileen. Turve on suurin luontainen hiilivarastomme. Puuston hiilivarasto on lyhytaikainen verrattuna luonnontilaisena pysyvän suon turpeen hiilivarastoon, vaikka puustoa ei hakattaisikaan. Hiilivarastoista puhutaan edelleen liian vähän suhteessa hiilinieluihin. Nieluista saatu hyöty on lyhytaikainen ilman pitkäkestoisia hiilivarastoja.
Ojitetut suometsät ovat merkittävä metsävara suuressa osassa Suomea. Uusiin ojituksiin ei kuitenkaan kannata ryhtyä, jos haluaa hillitä ilmastonmuutosta.
Kirjoittaja on Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Matalat ojat estäisi metaanin haihtumisen ja samalla voisivat lisätä puuston kasvua.
Ojittamattomia soita ei kuitenkaan lasketa EU:ssa hiilinieluiksi. Metsät ilmeisesti lasketaan? Eli poliittisessa mielessä meidän kannattaisi kuitenkin ojittaa suomme ja metsittää ne, jotta pääsemme hiilinielutavoitteeseemme.
Molemmille edellisille kommenteille piste.
Lainaus: ”””Tässä suhteessa turpeen hiili rinnastuu fossiilisten polttoaineiden hiileen. ”””
Turpeen hiili ei rinnastu millään lailla fossiilisiin, kun se on otettu nykyisen ilmaston ilmasta ja tämän turpeen hiilipäästö ei voi siksi lämmittää tätä nykyistä ilmastoa.
Sama myös puulla.
Fossiilisten päästöt otettu 350..200 milj. vuotta sitten sen aikaisesta ilmastosta eivätkä siis ole kylmentäneet tätä nykyistä ilmastoa, joten vain fossiilisten päästöt lämmittävät tätä nykyistä ilmastoa. Eikä uutta fossiilista enää muodostu kuten turvetta muodostuu joka vuosi lisää. Turve on uusiutuvaa kuten puukin.
Suomen turpeesta suurin osa on muodostunut 2000 viimeisen vuoden aikana ja seuraava jääkausi puhdistaa taas Suomen alueen kaikesta biomassasta myös turpeesta.
”Luonnontilaiset suot ovat jatkuvasti kasvava hiilivarasto.”
Aivan oikein, mutta Korhola ym. tutkimusten mukaan hiiltä sitoutuu vain 200-300 kg/ha/v.
Hyvin ojitettu (20 m välein toimivat ojat), tuhkalannoitettu ja hoidettu suopuusto ja aluskavillisuus kasvaa 5-10 m3 ja hiiltä siis sitoutuu lähes sama määrä tonneissa kaikki biomassa (myös maan alainen) huomioiden.
Suurin osa Suomen 1 mrd:n puumassan lisäyksestä 60 v aikana on ojitetuilla alueilla.
Ojat eivät pysy auki hoitamatta tai uudistamatta uudistushakkuiden yhteydessä. Nykyinen ojitusviha on jo perussyy Suomen metsien kasvun heikkenemiseen liian tiheyden kanssa.
Meillä olisi muutaman miljoonan kilometrin kiirelllinen ojien perkaustarve valtakunnassa. Ojien perkaus sen luiskia rikkomatta kapealla kauhalla, estää merkittävät huuhtoumat.
Myös useimmat tuoreet kankaat ovat soitumassa ja niiden liian paksu sammalkerros heikentää puiden kasvua. Ojia tarvittaisiin lisää ja kaikki tuhka pitäisi levittää turvemaille.
Metsä on loistava hiilinielu ja surkea hiilivarasto. Sinne varastoitu hiili voi hävitä nopeasti palon, myrskyn, hyönteisten tai lahon ym. takia.
Voisimme tuottaa 2-kertaisesti puuta nykyiseen nähden oikein hyvällä metsänhoidolla. Mahdollisimman tehokas puun kasvatus ja sen käyttö korvaamaan fossiiliperäistä tuotantoa rakentamisessa, vaatekuiduissa ja muoveissa yms. olisi järkevintä mitä voisimme tehdä. Soilla tuotantopotentiaali olisi suurin.
Metsän palauttaminen 20 milj. km2:lle maailman ihmisen hävittämistä 40 milj. km2:stä jo panisi ilmastonmuutoksen peruuttamaan.
Suolla syntyy aina metaania, kun pohjaveden alapuolella on orgaanista ainesta. Metaani nousee suon pohjilta ylös ilmakehään, Siperiassa jopa paksun ikiroudan läpi. Ojitetuilla soilla pintakerroksen mikrobit hajottavat osan metaanista hiilidioksidiksi. Valitettavasti tutkijat näkevät usein näin lisääntyvän hiilidioksin lisääntymisen ojituksen aiheuttamaksi ja vaativat ojien tukkimista. Ilmastollemme parasta olisi, joskin käytännössä mahdotonta, että soiden turve otettaisi polttoon tai muuhun käyttöön. Näin soiden muutoin ikuisesti jatkuvat metaanipäästöt loppuisivat. Turpeen noston loputtua suot metsitettäisi, jolloin ne toimisivat hiilinieluina niin kauan kuin metsää niillä kasvatettaan.