Elämä valokuvaajana johdattaa minut silloin tällöin pitämään kuvaesityksen tai pystyttämään näyttelyn keskelle Eurooppaa tai suorastaan maailman ääriin. Joka kerta kurkistelen uteliaana, millä tavoin Suomen luontoa koetaan. Kerran toisensa jälkeen yllätyn soiden ihastelusta.

Suomalaisille suo synnyttää jonkinlaisen jarrun tai torjunnan. ”Kyllähän kuva näyttää ihan hienolta, mutta oikeasti suot ovat kauheita!” Myös aktiiviretkeilijät karttavat suota.

Suokasveja tutkineen professori Rauno Ruuhijärven mielestä jyrkin suoviha loppui kumisaappaan keksimiseen. Ruuhijärven sääntö selittäisi myös suoretkeilyn lopahtamisen tällä vuosituhannella. Aiemmin luonnossa patikoitiin mustat nokialaiset jalassa, nykyään nahkaisissa vaelluskengissä.

Milloin ja missä suo on kauneimmillaan? Mikäli Kaukoidän yleisö saa päättää, aivan ilmeisesti Pohjois-Suomessa keskellä kesää. Tietyt suot tiettyyn aikaan ovat kerrassaan uskomattomia kukkakenttiä, ja usein ne vastaavat myös Kiinan ja Japanin vuosituhansin takaisia maisema- ja myös puutarhaihanteita.

Seitsemänkymmentä suotyyppiä

Suokokonaisuudet jakaantuvat toisaalta aapasoihin, jotka ovat ravinteisia ja yleisväriltään vihreitä, ja toisaalta karuihin ja ruskeasävyisiin keidassoihin. Suotyyppejä niiden sisällä erotellaan noin seitsemänkymmentä.

Keidassuon vähäravinteisin ja karuin aukea on rahkanevaa, jonka pohjapatjan muodostaa ruskea rahkasammal. Sammalpinnasta työntyy puuvartisia varpuja, suokukkaa ja suopursua. Arkielämässä rahkanevaa kutsutaan hillasuoksi, koska suomuurain, hilla, on rahkanevan kolmas runsas kukkija.

Hiukan märemmät keidassuon aukeat ovat tupasvillanevoja, jotka nimikkokasvi saa kukkivan puuvillapellon näköisiksi. Itse asiassa pumpulipäät eivät ole tupasvillan kukkia vaan siementupsuja. Joinain kesinä nevat ovat niitä täynnään, toisinaan ne puuttuvat.

Muut yleiset suovillat – hyllyvien rimpien luhtavilla ja Keski-Lapin aapojen ruostevilla – kasvavat aapasoiden saranevoilla. Joskus näyttää kuin ruostevillat jatkuisivat katkeamattomana patjana maailman ääriin.

Märät rimmet ja kuivemmat jänteet vuorottelevat sekä keidas- että aapasoilla. Upeakukkainen raate täyttää juhannuksen seudussa kukinnoillaan aapojen vesipintaiset, isot rimmet. Vaikka raaterimpi näyttää kulkukelvottomalta, vesipinnan alla risteilee joustava mutta luja juuri- ja maavarsiverkosto. Taitava suolla kulkija loikkii lainehtivan rimmen yli kuivin jaloin raatteita seuraamalla.

Ravinteisimmat suot ovat lettoja. Yhden lajin kukkameren sijaan letolta voi bongata viehättäviä harvinaisuuksia, kuten suon orkideat: puna- ja kalkkimaariankämmekän tai kirkiruohon.

Nyt kukka-aavat alkavat lakastua. Rahkanevat ja rimpisoiden rahkaiset jänteet täplittyvät heleän oransseilla hilloilla kuin uusi kukka olisi puhjennut.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehti Makasiinissa 5/2017.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.