Ennen vanhaan puhdetöitä tehtiin tuvan hämärissä palavan päreen valossa. Täällä pohjoisessa riittää pimeää ja kun yksi päre palaa vain neljännestunnin, tarvittiin päreitä valtavasti.
Ohut ja puun syyrakenteen mukaan kiskottu päre oli kestävää materiaalia myös erilaisten korien ja vakkojen tekemiseen. Päre nimittäin kestää hyvin taivuttamista ja siihen voi taittaa jyrkkiäkin mutkia.
Lasten lelut tehtiin aikuisten töiden lomassa samoista aineksista kuin muutkin esineet. Ei olekaan ihme, että usein tarvittu päre synnytti monipuolisen leikkikalukulttuurin.
Kunnon pärepuuta
Kirjailija Kalle Päätalo kuvailee omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäisessä osassa Huonemiehen poika päreporojen tekoa 1920-luvulla. Muutamat kylässä käyvät miehet vuolivat Kalle-pojalle päreporoja ja toisinaan hevosiakin.
Nämä nelijalkaiset eivät syntyneet muiden päretöiden sivutuotteena, vaan materiaaliksi haettiin polttopuukasasta sopiva halko. Ehkä tämä johtui siitä, ettei enää eletty yhtä omavaraisesti kuin aiemmin. Miehet kävivät töissä suurilla hakkuutyömailla. Halon valintaan kiinnitetään kuitenkin yhä erityistä huomiota: sen tulee olla suorasyinen ja oksaton honkahalko.
Poroja vuollessa olivat myös tunteet läsnä. Halutessaan rauhoitella poikaa toisten lasten kanssa tehtyjen kyseenalaisten hevoskauppojen jälkeen taitava vuolija Jakke kehuskeli Kallelle, että tämä osasi valita saman tien kunnon halon poroa varten.
Päreet halkaistaan käsin puukkoa apuna käyttäen mahdollisimman ohuiksi. Mantopuusta eli puun elävästä pintakerroksesta tehtyinä päreet ovat taipuisia. Niiden syyrakenne on halkaisutekniikasta johtuen ehjä, joten päreisiin voi tehdä taitoksia puun murtumatta. Olen kirjoittanut päreiden kiskonnasta aiemmin tarkemmin (Metsälehti Makasiini 8/2009).
Päreporoa tehtäessä puun on kestettävä jalkojen, kaulan ja hännän taittelu muotoonsa. Myös muita päreleluja tehtäessä hyödynnetään usein päreen taipuisuutta ja taittelunkestoa. Samat ominaisuudet ovat tarpeen aikuistenkin käyttöesineitä tehtäessä. Esimerkiksi pärekorin reunassa päreet taitellaan jyrkästi.
Sarvien kanssa tarkkana
Porojen lisäksi Kallella oli myös päreestä tehtyjä hevosia. Päreestä voi taitella kumpiakin. Poroja on tehty pohjoisessa, hevosia etelämpänä. Iijoen alue kuuluu poronhoitoalueen eteläosaan, joten on luonnollista, että Kallen valikoimaan kuuluivat kummatkin.
Poroa tai hevosta vuoltaessa päreen kummastakin syrjästä halkaistaan siivut ja ne taitellaan jaloiksi. Jalkojen väliin jäävästä puusta saa muotoiltua eläimelle pään ja hännän.
Yksinkertaisilla tavoilla elukalle saa halutun eläimen näköä: Hevoselle pitempi häntä, porolle lyhyempi. Porolle tietysti vuollaan myös sarvet.
Sarvia tehdessä on oltava huolellinen, sillä ne ovat päreporon heikoin kohta. Huolimaton vuolaisu tai taittaminen voi lohkaista ne irti jo tekovaiheessa.
Kallekaan ei tavallisesti antanut pikkusisarensa Martan leikkiä herkillä päre-eläimillään. Tämän vuoksi päreporot kiinnostivat Marttaa sitäkin enemmän. Lapsenvahdiksi jouduttuaan Kalle keksi, että antamalla päreporot kerrankin pikkusiskon leikkiin, hän vapautuu ja voi mennä ulos mäkeä laskemaan.
Upeiden laskujen jälkeen poikaa odotti vihainen äiti, päänsä kuhmulle lyönyt pikkusisko ja nupopäiksi muuttuneet päreporot.
Rekeen tarvitaan kaksi pärettä
Porojen ja hevosten lisäksi päreistä tehtiin lapsille entisaikaan muutakin. Siitä vuolaistiin nukke, jolle kietaistiin kankaanpalanen hameeksi, pikkuruinen tuoli, viulu ja jopa pyssy. Pienessä avattavassa pärekirstussa lapsi saattoi säilyttää omia aarteitaan.
Päreestä osattiin taitella myös pikkurekiä. Reki tehdään kahdesta päreestä. Ensimmäinen päre taitetaan reen sivuiksi ja perälaudaksi ja siihen pistettyihin reikiin työnnetään kaksi poikkitikkua. Poikkitikkujen ja perälautaan tehdyn raon väliin jännitettään toinen päre, joka muodostaa reen pohjan. Näin syntyy tukeva ja itsestään koossa pysyvä rakenne.
Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehti Makasiinissa 8/2017.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
