Sarvivaaran leimikko on nuorten miesten savotta. Parikymppinen motokuski Joona Kortetjärvi kaataa männyn toisensa jälkeen ja sihtaa runkojen katkontapaikat tarkkaan. 17-vuotias oppisopimuskoulutettava Arttu Perttilä kerää tukit ja kuidut ajokoneellaan ja kyyditsee ne melkein kilometrin päässä olevalle laanipaikalle.

Työmaa sijaitsee Osaran aukeista maineikkaimmalla Susivaaran palstalla. Sinne tehtiin 1940- ja 1950-luvuilla Suomen ja Euroopan kaikkien aikojen suurin avohakkuu, noin 21 000 hehtaaria.

Johtoajatus pohjoisen suurhakkuille oli alkuaan metsänhoitotieteen professorin Gustaf Sirénin joskus sotien jälkeen Valtakunnallisilla Metsäpäivillä lanseeraama: ”On uudistettava kokonaisia maita.”

Vuonna 1952 Metsähallituksen pääjohtajaksi tullut Nils Osara nappasi ideasta kopin. Kuusirääseikköä kaatui ja Peräpohjolan vaaramaisemat alkoivat muistuttaa tunturipaljakoita. Nyt laajojen hakkuuaukeiden paikalla kasvaa elinvoimaisia mäntyvaltaisia metsiä.

Harsinnasta avohakkuisiin

Mielikuvittelen, mitä Osaran ajan savotat kolunneen Lapin jätkän haamu mahtaisi miettiä Joona Kortetjärven motosta, joka kaataa ja karsii Sarvivaaran leimikon petäjiä tasaisen tappavaan tahtiin. Varmasti haamujätkä hoksaisi koneen toiminta-ajatuksen, mutta koneen musertava teho ylittäisi pokasaha-kirveskauden työn sankarin ymmärryksen.

Luultavasti myös leimikon puusto haastaisi jätkän käsityskyvyn. Moton mittalistan mukaan leimikolta kertyy puuta 170 kuutiota hehtaarilta, runkojen keskikoko on noin kolmesataa litraa. Sellaisesta Osaran alkuperäisten aukeiden tekijät eivät olisi osanneet uneksiakaan.

”Silloisista leimikoista lähti yleensä 20–40 kuutiota puuta hehtaarilta ja sekin usein lahovikaista kuusta. Hakkuumiehille se oli rankkaa, koska tilin sai vain terveestä puusta”, muistelee eläkkeellä oleva Metsähallituksen Koillismaan tiimin vetäjä Jorma Kouva.

Hän esittelee ennen sotia laadittua metsätalouskarttaa Pudasjärven ja Posion alueelta. Kaikki metsät oli käyty läpi harsintahakkuin, joissa arvopuut kerättiin talteen. Ainakin silloin jatkuvapeitteinen metsätalous tuotti vain vähäpuisia rääseiköitä, jotka Osaran miehet löivät kenttään ja uudistivat.

”Ei avohakkuille vieläkään olisi helppo kehittää toimivia vaihtoehtoja kangasmailla”, miettii Koillismaan tiimin nykyinen tiimiesimies Rami Nissema.

Metsät hyvässä kasvussa

Elinvoimaisten metsien näkeminen saattaisi raapia myös takavuosien ympäristöviisaiden ja vaihtoehtoismetsänhoidon profeettojen sieluja. Tundra ei levittäytynyt Susivaaralle, vaikka kuinka peloteltiin.

Ensin hakatut ja kulotetut vaarat työnsivät aivan järjettömiä puolukkasatoja. Sittemmin hakkuuaukeille perustetuista metsistä tuli lähtökohta huomioiden verrattoman kasvuisia metsiä.

”Kyllä nämä puolenkymmentä kuutiota hehtaarilla vuodessa kasvavat”, arvioi Rami Nissema.

Se on pohjoisessa paljon.

Jorma Kouva kertoo, että Osaran aukeille kasvatetuissa metsissä tehtiin ensimmäisiä avohakkuita jo vuosikymmen sitten. Sillä tosin ei pahemmin kannata kehuskella, koska ensimmäiset hakkuut tehtiin tykyn runtelemiin lakimetsiin tai tavallista huonolaatuisempiin puustoihin.

Esimerkiksi Susivaaralle aikanaan hakatusta 21 000 hehtaarin alueesta noin kymmenen prosenttia, siis noin kaksi tuhatta hehtaaria, on päätehakattu jo kahteen kertaan.

Sarvivaaran leimikon puusto täyttää Metsähallituksen uudistamiskypsyysnormit. Tosin täälläkin hakkuun ensisijainen peruste on puuston huono laatu. Hakkuukertymästä vain noin kolmannes on tukkia.

Liian eteläistä siementä

Taimikoita hoidettiin 1960-luvulta alkaen. Keinot olivat moninaiset vesuriporukoista vesakontorjunta-aineiden lentolevityksiin. Koivu onnistuttiin kangasmailla ajan hengen mukaisesti miltei nitistämään, mutta kosteilla mailla se piti kaikista tempuista huolimatta pintansa.

Vaikeinta uudistaminen oli vaarojen lakialueilla, joilla hakkuualoja jouduttiin viljelemään jopa yli 300 metrin korkeudella merenpinnasta. Tulosta alkoi syntyä vasta, kun käyttöön saatiin järeät metsäaurat. Niiden kääntämä maaperä lämpeni istutustaimille suotuisiksi kasvupaikoiksi.

Vuosikymmeniä vanhojen aurausten jäljet näkyvät yhä maastossa. Hienojakoisilla mailla vaot ovat madaltuneet, mutta kivisillä mailla jälki on yhä aika rouheaa.

Huonolaatuista metsää on muutama vuosi sitten uudistettu esimerkiksi Susivaaralle johtavan tien varressa. Useiden kymmenien hehtaarien hakkuualat ovat yhä tavallisia.

Mänty on pohjoisessa yhä ykköspuulaji. Korkeilla alueilla istutetaan usein kuusta, joka on osoittautunut viljelyvarmaksi ja kestää tykky- ja lumituhoja mäntyä paremmin.

Nykyisin metsänviljelyssä käytetään siemenviljelmillä tuotettuja, paikallisista valiopuista kerättyjä siemeniä ja niistä kasvatettuja taimia.

Nisseman mukaan turvemailla suositaan luontaista uudistamista ja jatkossa myös jatkuvaa kasvatusta.

”Ne ovat haastavia kohteita, ja viljely tulisi monesti kalliiksi. Luontaisessa uudistamisessa luonto saa tehdä lopullisen puulajivalinnan.”

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehdessä 19/2019

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.