Kuopiolainen Jaakko Hakola muistaa vieläkin, kun hän 70-luvulla pojankoltiaisena kiipesi Väinälönniemellä lehtikuusen latvuksessa keikkuneeseen variksenpesään.
Lehtikuusi oikein houkutti kiipeämään, vaikka se onkin puista petollisin.
”Oksia on vieri vieressä, mutta ne ovat arvaamattomia. Napsahtavat tyvestä poikki varoittamatta.”
Se oli sitä maailman aikaa, kun pojat kiipeilivät puissa ja keräilivät lintujen munia ja poikasia.
Tosin samoilla asioilla Hakola on liikkeellä nytkin – luvan kanssa ja tieteen nimissä.
Hänen yläpuolellaan petäjässä heiluu 20 metrin korkeudessa toistasataakiloinen risulinna. Sen isäntä on merikotka.
Emolintuja ei näy, mutta drooni on juuri äsken paljastanut pesässä köllöttelevän vantteran poikasen. Niinpä Hakola ryhtyy sovittamaan sääriinsä arboristin kiipeilykenkiä.
Seitsemäs kesä samassa pesässä
Samoihin aikoihin, kun Hakola kolusi poikasena variksenpesillä, Suomen merikotkat olivat kuilun partaalla. Pesiviä pareja oli jäljellä enää muutama, ja vuonna 1974 kuoriutui varmuudella vain neljä merikotkan poikasta.
Alhon olivat aiheuttaneet muinainen vaino ja tuoreimpana ympäristömyrkyt. Hätään herättiin, alkoivat uutterat suojelutoimet lintumaailman majesteetin pelastamiseksi.
Tänä päivänä merikotka on elinvoimainen laji, jolla alkaa olla Itämeri tiiviisti asuttuna.
”Niinpä se on levittäytymässä sisämaahan”, Hakolan oppi-isänä merikotkien maailmaan toiminut vaasalainen rengastaja ja luontoharrastaja Tapio Osala kertoo.
Osalaa voi kiittää, että olemme veneilemässä toukokuisena päivänä Nilakalla. Hän löysi tältä suurehkolta erämaiselta järveltä merikotkan pesän vuonna 2018.
”Se oli Pohjois-Savon ensimmäinen varmistettu merikotkan pesintä”, Osala iloitsee.
”Tällä paikalla on pesitty siitä lähtien.”
Tänä kesänä Pohjois-Savosta varmistui kaikkiaan viisi pesintää.
”On upeaa, kuinka merikotka vääjäämättömästi palaa näille ikiaikaisille pesimäseuduilleen sisämaahan.”
Vartissa latvaan
Kiipeäminen männyn latvaan on rankka rupeama. Se vaatii hyvää kuntoa, taitoa ja turvavarusteita.
Hakola huilailee varttitunnin kestävän urakan aikana muutaman kerran. Talven jäljiltä kiipeäminen on kuulemma tuntuman hakemista.
”Täältä on huikeat maisemat.”
Siksi onkin yllättävää, että jättimäistä pesää ei havaitse järveltä.
”Merikotka tekee pesän tavallisesti latvuksen suojaan, ei aivan latvaan.”
Latvaoksat varjostavat poikasia paahteelta eikä pesä erotu kauas. Tapio Osala kertoo, että hänenkin piti kävellä miltei puun alle, ennen kuin hän huomasi pesän.
Pesimäaikana maaliskuusta kesäkuulle merikotkat ovat Suomen suurimmiksi linnuiksi todella piilottelevia.
”Paras konsti etsiä pesää on seurata keväällä saaliin kanssa lentävää aikuista merikotkaa. Sillä on silloin suunta aina pesälle.”
Niin Osala kertoo Pohjois-Savon ensimmäisen pesinnänkin paljastuneen.
Sukupuu ja Saimaan mysteeri
Suomessa on parituhatta vuosittain tarkastettavaa merikotkan pesää Utsjoelta ulkosaaristoon ja Ilomantsista Merenkurkkuun.
Joka kolmannessa pesitään, koska kotkilla on myös vaihto- ja varapesiä.
Alueellisia pesätarkastajia on noin sata.
”Urakka on melkoinen, sillä se pitää toteuttaa parin kolmen viikon aikana, jolloin pesäpoikaset ovat tarpeeksi isoja käsiteltäviksi”, Osala harmittelee monen pesätarkastajan olevan jo eläkeiässä.
Jutustelun aikana Hakola on saanut männyn latvassa poikasen mustaan kuljetussäkkiin. Hän laskee säkin narun varassa maahan.
Osala iloitsee.
”Onpa vanttera poikanen.”
Digivaaka näyttää painoksi 3,8 kiloa. Aikuinen koiras olisi vain kilon verran painavampi.
Poikasesta otetaan liuta erilaisia mittoja sekä höyhennäyte myöhempää dna-määritystä varten.
”Merikotkista ollaan rakentamassa sukupuuta. Se auttaa suojelutyössä.”
Tapio Osala uumoilee kymmenen vuoden kuluessa sisämaan pesintöjen yleistyvän vauhdilla. Vain yksi asia kummastuttaa.
”Saimaalta ei ole toistaiseksi varmennettu yhtään pesintää.”
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.