Konsertti- ja kong-ressitalo Mikaeli Mikkelissä on professori Arto Sipisen suunnittelema, suomalaisen arkkitehtuurin upea taidonnäyte. Helmikuussa 2002 sinne oli kokoontunut maamme riista-alan eturivi. Riistapäivillä, Tervolan marmorin säihkeessä koivuisilla kalusteilla istui toista sataa kuulijaa, kun Oulun yliopiston tutkimusryhmä dosentti Arto Marjakankaan johdolla selvitti metsäojien vaikutusta radiolähettimillä merkittyjen teerikanojen pesintään ja poikastuottoon eteläisessä Kainuussa ja Ylä-Savossa vuosina 1990–93.
Edelleen tuo tutkimus on kattavimpia aiheesta tehtyjä julkaisuja. Sitä ennen ja sen jälkeen metsä- ja suo-ojien on sanottu tappavan kanalintujen poikasia. Tieteellisiä todisteita havainnon tueksi on ollut sittenkin niukalti. Päätelmä on pohjautunut ennemminkin yksittäishavaintoihin.
Kolminkertainen poikaskuolleisuus!
Oululaisten tutkimuksessa radiomerkittyjen 135 teeren pesästä melkein puolet sijaitsi rämeillä. Tutkimuksen mukaan pesän riski joutua pedon ryöstämäksi oli moninkertainen, jos sadan metrin säteellä pesästä oli vähintään noin metrin syvyisiä vetisiä ja jyrkkäreunaisia ojia.
Erityisesti poikaskuolleisuus oli yhteydessä runsaisiin sateisiin ja metsäojien yleisyyteen. Jos pesän ympäristössä ei ollut metsäojia, oli poikaskuolleisuus kolmen ensimmäisen elinviikon aikana 6,5 prosenttia.
Sen sijaan jos pesien välittömässä läheisyydessä oli runsaasti syviä, vetisiä metsäojia, kipusi alle kolmeviikkoisten teerien poikaskuolleisuusprosentti pahimmillaan 22,5:een.
Poikasten lentotaidon kehittyessä yli kolmiviikkoiselle teerenalulle ojat eivät muodostuneet enää esteiksi.
Arto Marjakankaan tutkimusryhmän mukaan metsäojat, sateinen kesä ja pienpedot ovat kanalinnuille tappava koktaili. Poikasia paitsi hukkuu tiheään ja vetiseen ojaverkostoon, mutta se myös rajoittaa niiden liikkumista. Niinpä poikaset altistuvat saalistukselle.
Etelä-Savossa luiskainto laimeni
Metsäalalla on pohdittu pitkään, mitä ojien aiheuttamille harmillisille eläinkuolemille voisi tehdä. Lentokyvyttömien lintujen ohella ojiin menehtyy myös nisäkkäitä.
Keväällä 2016 Metsänhoitoyhdistys Etelä-Savossa keksittiin ryhtyä kaivamaan kunnostusojitusten yhteydessä ojanvarteen nousuluiskia.
Punkaharjun Vuoriniemessä perattiin vanhoja ojia 17 kilometriä. Aukaisun yhteydessä niihin kaivettiin loivia nousuluiskia noin sadan metrin välein sinne tänne.
”Hanke poiki pientä innostusta muuallekin, mutta on sittemmin hiipunut”, metsänhoitoyhdistyksen erityisasiantuntija Kalle Kaartinen sanoo tuntevansa piston sydämessään.
”Keskusteltaessa metsänomistajat suhtautuvat suopeasti ojaluiskiin. Niiden kaivamisesta ei kuitenkaan ole muodostunut työmailla rutiinia”, Kaartinen soimaa siitä suunnittelua ja ohjeistusta eli itseään.
”Onneksi sentään metsäojien laskeutusaltaat kaivetaan nykyään loivareunaisiksi. On sekin eteenpäin entisestä.”
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Mutta aleniko poikaskuolleisuus noiden ojien myötä?
Tilanne paranee kanalintujen kannalta pikku hiljaa, mikäli turhia kunnostusojituksia ei tehdä, tai tehdään matalia ojia yhdistettynä turvemaametsien jatkuvaan kasvatukseen. Ojituksen elvyttämä puusto haihduttaa tällöin usein jo niin paljon, että syviä ojia ei enää tarvita.
Ojittamaton räme on niin vähäpuustoinen, että siellä ei teeri pesi. Eli kaikki rämeen nettotuotto on plussaa.