”Mitä se miljonääri”, kuului tervehdys paikallisella huoltoasemalla Vesa Väisäsen astuttua ovesta. Inarin yhteismetsän asioista vastaava jokapaikanhöyläksikin tituleerattu Väisänen oli juuri saanut päätökseen kaupat AA Sakatti Mining -kaivosyhtiön kanssa. Yhteismetsä myi toukokuun alussa yhteensä 2 900 hehtaaria maitaan suojeluun. Kaikkiaan 10,4 miljoonan euron kaupalla kaivosyhtiö kompensoi Sodankylän kaivoshankkeen ympäristöhaittoja. Inarin yhteismetsälle kauppa oli helpotus.

”Se oli todella win-win-tilanne. Kyllä siinä kaikki voittivat”, Väisänen toteaa.

Kaivosyhtiön yksityiseksi suojelualueeksi ostamat metsät oli vuoden 2018 FSC-sertifioinnin riskiarvion yhteydessä merkitty niin sanotuksi IFL-alueeksi eli luonnolle arvokkaaksi hakkuilta säästettäväksi metsäerämaaksi.

Alkuun Väisänen erehtyi luulemaan, ettei rajaus koske Inarin yhteismetsää, joka on PEFC-sertifioitu. Alueelle oli suunniteltu 17 000 motin leimikkokeskittymä. Toisin kävi. FSC-sertifiointiin sitoutuneille suurille metsäyhtiöille merkintä tarkoitti, ettei sinne ollut asiaa ja ne vetäytyivät hakkuista.

Tämän jälkeen paikallinen lämpölaitos ja Kemijärven saha lupasivat ostaa pienemmän 4 000 kuution leimikon. Sekin kauppa kariutui, sillä isot metsäfirmat eivät olisi huolineet sahalta tulevaa haketta. Hakkuut alueella olivat pysyvästi jäissä.

”Totesin, että pitää löytää joku muu ratkaisu”, Väisänen kertoo.

Vaikea päätös

Inarin yhteismetsä yritti tarjota aluetta ympäristöministeriölle. Ministeriö kuitenkin katsoi, että Lapin metsien suojelutilanne oli kunnossa eikä valtiolta herunut rahaa näin suuren alueen yksityiseen suojeluun. Sitten Väisänen huomasi kaivosyhtiön etsivän kompensaatioaluetta runsaan 120 kilometrin päässä sijaitsevalle kaivoshankkeelleen.

Neuvottelut käytiin kaikessa hiljaisuudessa. Alueen ostaja paljastettiin vasta, kun nimet olivat paperissa. Suojeltavan metsän hinnoittelu oli poikkeuksellinen: hinta laskettiin hiilidioksiditonnien mukaan. Kaivosyhtiö myöntyi myös yhteismetsän osakkaille tärkeään ehtoon: myytävän alueen metsästysoikeus säilyi yhteismetsällä.

Helppoa alueen myynti ei silti ollut.

”Se oli minulle ja osalle hoitokunnan jäsenistä paha paikka myydä esi-isien saamia alueita. Tulimme siihen tulokseen, että ei ollut muuta vaihtoehtoa”, toteaa Inarin yhteismetsän puheenjohtaja Yrjö Mattila.

Hoitokunnan kuudesta jäsenestä viisi on saamelaisrekisterissä. Myös Mattila on saamelainen. Hän on syntynyt ja varttunut Inarissa Hammaskairalla, ja suvun juuret paikkakunnalla ulottuvat 1600-luvulle asti. Suojelu pakkoraossa mietityttää, vaikka Mattila on tyytyväinen lopputulemaan.

”Me olemme aina tulleet luonnon kanssa toimeen. Emme ole olleet niitä, jotka pätkivät kylmästi rahaksi.”

Riskiarvio laukaisi kiistan

Kaivosyhtiölle myyty alue kattaa noin 14 prosenttia yhteismetsän maista. Kaupan jälkeen yhteismetsälle jäi runsaat 20 000 hehtaaria metsää.

Näidenkin alueiden puukauppojen ja metsien käytön kanssa on ollut ongelmia samaisen FSC-sertifioinnin riskiarvioinnin seurauksena. Siinä todettiin, että metsätalous saattaa pohjoisessa olla riski poronhoidolle ja sitä kautta saamelaiskulttuurille. Paikalliset paliskunnat kokivat, että hakkuissa käytetään liian järeitä menetelmiä ja hakkuualat ovat liian suuria.

Keväällä 2019 paliskunnat katsoivat, että heillä ei ole vaateita yksityismetsänomistajia kohtaan, mutta yhteismetsien kanssa tilanne jatkuu. Suuret metsäyhtiöt eivät uskalla ostaa alueelta puuta. Raportin julkistamisesta alkanut puukauppajumi on kestänyt jo 3,5 vuotta.

”Ennen vuotta 2018 ei ollut yhtään kiistaa yksityismetsätalouden puolella metsätalouden ja porotalouden välillä. Joskus oli niin päin kiistaa, että porot tekivät yksityisten metsänomistajien mailla vahinkoa”, Väisänen muistelee.

Kävimme tutustumassa hirvien jälkiin siemenpuuasentoon hakatussa männikössä. Porojen sorkillaan tekemän maanmuokkauksen ansiosta ala on taimettunut kiitettävästi, mutta myös ongelmat näkyvät. Moni taimista on vaihtanut latvaa, sillä porot ovat talvella koparoineet lumen alta jäkälää ja vahingoittaneet samalla taimia.

”Näistä meidän pitäisi alkaa puhua. Uudistusalat tulisi säästää ja alue rauhoittaa 10 vuodeksi, kun se on alkanut taimettumaan”, Väisänen toteaa.

Taistelu jokaisesta leimikosta

Avohakkuita yhteismetsä ei ole tehnyt aikoihin. Siemenpuuhakkuun ohella päätehakkuukypsiä metsiä harvennetaan ja suositaan pienaukkoja. Nuoria harvennuskelpoisia metsiä ei vielä ole. Ensimmäiset hakkuut tehtiin 1960-luvulla, kun yhteismetsä perustettiin. Runsaan 60-vuoden ikäinen metsä ei Ylä-Lapissa vielä ole edes ensiharvennusmitoissa.

Suurin osa yhteismetsän metsistä on 200­–250-vuotiaita. Etelästä katsottuna ne saattavat kuulostaa jo ikimetsiltä, mutta pohjoisessa todellisuus on toinen. Puu kasvaa hitaasti ja yli 200-vuotiaassa männikössäkin on vielä terävät latvat ja kasvua luvassa. Ne ovat pohjoisen päätehakkuuta lähestyviä metsiä, joita on säästetty tuleville polville.

Samalla ne ovat metsiä, joiden hakkuita poromiehet ja ympäristöjärjestöt vastustavat. Sen osoittaa kartta suunnitellusta leimikosta, jota Väisänen vertaa Ukrainan sotatantereeseen. Kartta on kuin ammuttu täyteen uhanalaisten lajien esiintymiä. Ympäristöjärjestöt kiertävät läpi metsät, joihin aiotaan tehdä hakkuu, ja ilmoittavat löydöksensä.

”Joka leimikkoa joudutaan puolustamaan”, Väisänen ja Mattila summaavat.

Polttopuusta pulaa

Aikaisemmin yhteismetsä on myynyt puustaan noin 50­–60 prosenttia suurille metsäyhtiöille. Nyt puu menee paikalliselle lämpölaitokselle sekä piensahoille, joita FSC-sertifioinnin kriteerit eivät sido. Hakkuita tehdään Ivalon paliskunnan alueella, jonka kanssa yhteistyö sujuu.

Kuitupuun myyminen polttoon on Väisäsen mukaan kannattavaa.

”Hinta on kilpailukykyinen. Saadaan jopa euron pari kovempi hinta polttoon myymällä kuin myymällä teollisuudelle sellutavaraksi.”

Tällä hetkellä energiapuulle olisi kysyntää, mutta ongelmana on, ettei tukkipuulle ole ostajaa. Paikalliset piensahat ovat hankkineet varastonsa täyteen ja suuret sahayhtiöt eivät pysty auttamaan, sillä saamelaiskysymys odottaa edelleen ratkaisuaan. Niinpä jopa polttopuun saanti on vaakalaudalla.

”Inari on puurikkaimpia kuntia Suomessa ja meille pitää polttopuu tuoda tällä hetkellä pääsääntöisesti tunturin eteläpuolelta. Se on aikaisemmin tullut näistä metsistä”, Mattila huokaisee.

Jäkälää ja rantatontteja

Puukaupan ongelmat ovat saaneet yhteismetsän hakemaan tuloja muualta. Pasaskankaalla taimikon takaa erottuu jykevä aita. Aitauksen sisäpuolella on viime vuonna perustettu 120 hehtaarin jäkälänkasvatusalue.

Huomaa, että paikalla on laiduntanut porotokka jos toinenkin. Jäkälästä ei näy jälkeäkään. Aitauksen sisäpuolelle sen kuitenkin toivotaan kasvavan takaisin seuraavan kymmenen vuoden aikana. Silloin jäkälän myynnistä voi saada jo tuloja.

”Pari vastaavan kokoista aluetta jäkälän kasvatukselle on katsottu valmiiksi”, Väisänen paljastaa.

Myös läheisen Pasasjärven rannoille on suunnitelmia. Rantoja rajaa 30 vuotta sitten harvennettu 220­–250 vuoden ikäinen männikkö. Toimittajan silmiin metsä on komea, mutta ulkonäöltään se ei juuri eroa eteläisen Suomen päätehakkuun kynnyksellä olevasta metsästä, vaikka ikää on lähes triplasti enemmän.

Hakkuun sijaan yhteismetsä yrittää yhdessä kunnan kanssa saada kaavoitettua omistamansa rantaviivan vuokrattaviksi mökki- ja omakotitalotonteiksi. Entuudestaan yhteismetsällä on Rahajärvellä vuokrattavia mökkitontteja. Niistä saatu vuokratulo on paikannut heikosti käynyttä puukauppaa viime vuodet.

Väisänen laskeskelee, että Pasasjärvelle 20 kilometrin rantaviivalle saisi sata tonttia ilman kaavoitustakin. Yhdeltä tontilta saatava vuokra olisi yli tuhat euroa vuodessa. Alueen vuokraaminen luontomatkailuyrittäjälle on toinen vaihtoehto.

Ei enää metsää

Ennen kuin jäkälän kasvatus ja tonttien vuokraus alkavat tuottaa tuloja, turvautuu yhteismetsä IFL-alueen myyntituloihin. Kauppasummasta kahdeksan miljoonaa jätettiin yhteismetsälle.

”Ei kannata kaikkea rahaa jakaa pois. Mitä sitten, jos emme saa hakata emmekä saa vuokratuloja. Millä tätä pyöritetään”, Mattila summaa.

Yksi asia on selvä: Lapista uutta metsää ei myydyn tilalle osteta. Vaikka hakkuu olisi nyt mahdollista, kymmenen vuoden päästä tilanne voi olla toinen.

”Me emme halua enää lapsenlapsille tällaista show’ta järjestää”, Mattila painottaa.

Yrjö Mattila

• 31 vuotta Inarin yhteismetsän puheenjohtajana, sitä ennen 4 vuotta hoitokunnassa
• Eläkkeellä, tehnyt tiepuolella töitä valtiolle ja yrittäjänä
• Kotoisin ja asuu sukunsa synnyinsijoilla Inarissa
• Perinyt yhteismetsän osakkuuden vanhemmiltaan
• Perheeseen kuuluu vaimo, kaksi aikuista lasta sekä lapsenlapset
• Harrastanut ikänsä metsästystä, kalastusta ja metsissä samoilua.

Vesa Väisänen

• Inarin yhteismetsän asioiden hoitaja, aiemmin pitkään paikallisen metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajana
• Sukujuuret Savossa, kasvanut Rovaniemellä, asunut lähes 40 vuotta Inarissa.
• Osti yhteismetsän osakkuuden 1980-luvun lopussa.
• PerheeseEN kuuluu vaimo ja kaksi aikuista lasta
• Harrastaa matkailua, ruuanlaittoa sekä koiran kanssa lenkkeilyä

Vinkit metsien hoitoon

• Metsää pitää rakastaa ja siitä on pidettävä huolta
• Etenkin Etelä-Suomessa, jossa kasvu kolmin- jopa viisinkertainen Lappiin verrattuna, metsänhoito saa tuloksen aikaan.

Inarin yhteismetsä

• Perustettu 19.5.1960
• Pinta-ala vesistöineen noin 22 900 hehtaaria
• Koostuu neljästä palstasta, joista suurin Pasasjärvi noin 16 600 hehtaaria
• Osakastiloja noin 1600 kappaletta
• Omistajista suuri osa poromiehiä, joista saamelaisia noin 25­–30 prosenttia

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.