Samana päivänä kun tapasimme Leo Liukkosen, aamun sanomalehdet riekkuivat tuoreen Finlandia-voittajan omituista lausumaa, jossa hän rinnasti nykyisen metsätalouden menneen ajan orjatalouteen.

Aika moni metsäihminen pahoitti mielensä. Ja kun katsoo Liukkosen puuhailua Pieksämäen takamailla, viimeisenä tulee mieleen orjuus. Mies nauttii metsien vapaudesta äitinsä kotitilalla Haapakosken ruukin tienoilla. Ihan joka ilta hän ei lähde Pieksämäelle kotiin.

”Tämän syksyn olen aika tarkkaan viettänyt täällä, vähän niin kuin koronalta suojassa. Täällä ei paljon muita näy kuin hirvimiehiä silloin tällöin.”

Omaa rauhaa on siis riittävästi. Läheisellä radalla silloin tällöin kiitävän junan ääni rikkoo hiljaisuuden. Mutta sekin taitaa olla enempi musiikkia Liukkoselle, joka puolenkymmentä vuotta sitten eläköityi VR:n työnjohtajan vakanssilta.

”42 vuotta vierähti Valtionrautateillä.”

Sata kuutiota vuodessa

Liukkosen metsätukikohta on alkuaan siirtolaistila, jonka hänen äitinsä suku raivasi sodan jälkeen. Liukkonen lunasti itselleen tilan metsät – 40 hehtaaria – parikymmentä vuotta sitten.

Tilan nimi on Lehtola ja se sijaitsee Kuivalan kylässä. Ja toden sanoen kylän nimi kuvaa paremmin mäntyvaltaisella kankaalle rakennetun talon ympäristöä. Pihapiiri on pieni ja metsien ympäröimä.

Metsät ovat pääosin nuoria kasvatusmetsiä. Varttuneempaa puustoa on vähän.

”Isoisäni teki vain yhden aukon, siinä on nyt varteva 50–60-vuotias männikkö. Muuten metsät olivat melko vähäpuustoisia, kun lunastin tilan. Vanhat puut oli hakattu 1980-luvulla aika tarkkaan.”

Hoidettavia ja harvennettavia metsiä siis riittää. Siinä on piisannut urheilulliselle eläkeläiselle puuhaa.

”Sellaiset satakunta kuutiota olen joka vuosi hakannut hankintapuuta. Itse asiassa tältä tilalta on tehty pystykauppaa vain, kun Asta-myrskyn kaatamat puut piti korjata. Kerran olen lisäksi teettänyt hankintaa tutulla motomiehellä, mutta muuten olen hakannut puut itse.”

Toisin kuin useimmat oman metsänsä hakkaajat, Liukkonen ei juuri tee polttopuita savotallaan, vaan latvarangatkin katkotaan tarkoin minimiläpimittaan asti kuitupölleiksi. Tähän on ymmärrettävä syy.

”Kaikki liiterit ovat jo nyt täynnä polttopuuta, kun vain joskus ehtisi kaikki polttaa.”

Miehellä on ikävuosia mittarissa 69, mutta hakkuuhommissa jalka ei näytä painavan.

”Kun voi omaan tahtiin tehdä, niin jaksaahan täällä. Sitten kun juostaan Jukolan viestiä, niin huomaa, kuinka nuoremmat menevät väkisin ohi.”

Jukoloita Liukkosella on juostuna kolmisenkymmentä. Muutenkin näkee, että kunto on kohdallaan. Siitä hän kiitää metsissä puuhailua.

”Nämä metsät ovat Suomen suurin ja paras kuntosali. Täällä kun puuhailee, pysyy kunto kohdallaan.”

Mönkijästä uusi ulottuvuus

Aiemmin Liukkonen on ajattanut puut vieraalla pois metsästä. Tänä syksynä hän hankki kiinalaisvalmisteisen Trapper-mönkijän ja siihen kevytrakenteisen puutavarakärryn. Puunajo on tuonut metsässä puuhailuun uuden ulottuvuuden.

”Päätin hankkia tämän mönkijän, kun yksi tuttu kehui niitä. Eikä kauppaa ole tarvinnut harmitella.”

Hyvästä kunnostaan huolimatta Liukkonen välttää raskaita ponnistuksia – se olisi viisas neuvo meille kaikille. Riuhtomisesta seuraa vain kivistäviä lihaksia ja turhia vaaratilanteita.

Puukuorma kohoaa matalalla sykkeellä. Isot pöllit kääntyvät maasta mönkijän kärrylle ja sieltä pinolle, kun ne vivutaan peräkärryn karikan paikalle asettavan ”vänkärin” tuella. Sivusta katsoen näyttää, ettei rauhallisesti työskentelevä mies edes hengästy kuormaa tehdessään.

Syksyn mittaan Trapperin mittariin on kertynyt 60 käyttötuntia. Puuta on ajettu pinolle kohta sata mottia. Se tarkoittaa, että metrin korkeaa pinoa riittää pitkälti tienlaitaa pitkin.

Mönkijäkorjuuta Liukkonen vertaa hevosajoon. Ajoreitit pitää katsella tarkoin ennalta.

”Minulle kerrottiin, että ensimmäiset kaksi vuotta mönkijällä ajoa pitää harjoitella varovasti.”

Ihan ensi kertaa mies ei konevoimalla ole kuitenkaan metsässä liikkeellä. Puuta on ajettu aiemmin useamman kertaa moottorikelkalla.

”Se on auttanut mönkijällä ajamisen oppimista. Tärkein oppi on, ettei ensimmäisestä takaiskusta lannistu vaan ottaa opikseen ja yrittää uudestaan.”

Onneksi Liukkosen metsät tarjoavat oivan totuttelumaaston aloittelevalle mönkijäkuskille. Tasaisella kangasmaalla pääsee melkein minne tahansa. Tosin yksi männikkökuvio on syväkynnetty 1980-luvulla, joten siellä ei mönkijällä ajella vieläkään.

Pari kuormaa päivässä

Loppusyksyn lyhyeksi jäävän työpäivän aikana Leo Liukkosen urakka on tyypillisesti kaksi tai kolme suunnilleen kiintokuution puukuormaa.

”Yleensä teen niin, että ajan aamulla mönkijällä metsään ja teen ensin moottorisahalla puita kuorman verran, kerään ne kyytiin ja ajan lanssiin.”

Kun puut ovat pinossa, on kahvitauon paikka. Sen jälkeen iltapäivällä tehdään vielä toinen ja ehkä kolmaskin kuorma.

Liukkosen mielestä muutaman pöllin koivurankoja hakatessa parin kuorman päivätahti riittää hyvin. Moottorisahan tankillinen ei riitä siihen, että sahaa mönkijäkuormallisen pöllejä. Nyt työn alla olleen salskean männikön harvennuksessa kuorma täyttyy jouhevammin.

Rauhallinen työtahti on opittua, mutta varmasti myös miehen luonteessa. Lisäksi yksinään kaukana metsässä työskentely pakottaa rauhoittamaan vauhtia. 400 kiloa painava mönkijä ei ole mikään leikkikalu.

”Riskejä ei pidä ottaa, kun tekee yksinään metsässä töitä. Aika kauan saisi odottaa apua, jos jäisi kaatuvan mönkijän alle. Vaimo iltapuhteissa ihmettelisi, että mikä on, kun miestä ei kuulu. Ilman puhelinta ei metsään pidä lähteä.”

Kysyn, vaikka en ihan tosissani, että eivätkö sudet ja karhut pelota tai ainakin huoleta, kun salolla yksinään puuhaa.

”Kaikki eivät enää uskalla metsiin lähteä. Kyllä sudet ja karhut ovat kunnioitettavia luontokappaleita, mutta riski onnettomuuteen joutumisesta kasvaa heti, kun lähtee täältä kaupunkiin. Ikinä en ole sutta tai karhua nähnyt, karhun jälkiä on joskus näkynyt mökin vieressä.”

Isän ja pojan opein

Liukkonen ei ole metsäalan koulutusta hankkinut, vaan opetellut lähinnä tekemällä. Aikanaan isä hankkiutui mieluusti seuraksi metsään.

”Hänen harvennusohjeensa oli selkeä: jätä se puu kasvamaan, joka paikalle parhaiten sopii. Sillä olen pärjännyt aika pitkälle.”

Vähän yksityiskohtaisempaakin neuvoa on tarjolla. Liukkosen Jarkko-poika on metsätalousinsinööri ja työskentelee Metsä Groupilla metsäasiantuntijana.

Täysin isän ja pojan metsänäkemykset eivät kohtaa. Isä-Leo harventaa varovasti eikä ehkä ihan saavuta harvennusmallien ohjekäyrien mukaisia tavoitepuustoja. Mönkijäkorjuuseen siirtyminen hillitsee intoa isojen puiden kaatamiseen, kun ne raskaat tyvipöllitkin pitäisi saada kyytiin.

”Poika kyllä kaataa isompia puita ja neuvoo harventamaan voimakkaammin, mutta voin tulla vaikka viiden vuoden kuluttua harventamaan saman palstan uudelleen. Pystykauppahakkuilla sama ei onnistuisi.”

Hankintahakkuita ei tehdä ensisijaisesti tienestejä miettien.

”Aina sitä pitää omassa metsässä kiertää puu kahteenkin kertaan ennen kuin kaadettavat valitsee. Ja tässä on mukava katsella ja seurata, kuinka metsät kasvavat harvennusten jälkeen.”

Mikäpä on katsoessa. Pieksämäen seudulla puut kasvavat niin hyvin kuin ne Suomessa vain voivat. Mäntykankaallakin puut yllättävät pituudellaan ja taimettuvat hakkuun jälkeen luontaisesti ilman ongelmia.

Puukaupoilla veri on vettä sakeampaa.

”Kyllä minä puuni Metsä Groupille olen myynyt. Eikä siinä mitään, sopuhinnat olen pahemmin tinkimättä saanut.”

Leo Liukkonen

• 69 vuotta
• Asuu Pieksämäellä
• Eläkkeellä viidettä vuotta
• Sitä ennen VR:n palveluksessa 42 vuotta
• Perheeseen kuuluu vaimo, kolme aikuista lasta ja seitsemän lastenlasta
• Harrastaa metsänhoitoa, suunnistusta ja lastenlasten kanssa touhuamista

Liukkosen vinkit yksintyöskentelyyn

1. Pidä aina puhelin mukana

2. Sovi kotiväen kanssa yhteydenottoajoista

3. Työskentele rauhallisesti, turvallisuus ennen kaikkea

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.