Tarina alkaa Mikkelistä ja vuodesta 1967. Metsätilasta, jonka ostamista harkittiin huolella ja jota ajettiin katsomaan koko perheen voimin.

Automatkalla takapenkkiläisille tuli kinaa. Kuten välienselvittelyssä joskus käy, homma meni veriseksi. Kolmevuotias pikkuveli iski hampaan pois kuusivuotiaan isosiskonsa suusta.

Nyt Juha Piippo, 60, ja Jaana Piippo, 63, ovat hyvässä sovussa suvun yhteismetsän osakkaita. Ensimmäinen heidän isänsä ostama metsätila on osa yhteismetsää, jonka osakaskuntaan kuuluu myös Juhan vaimo Salla Saastamoinen.

Viestit sinkoilevat Jaanalta Kuopiosta Juhalle Espooseen monta kertaa viikossa, kun metsänhoitotöistä ja niiden tärkeysjärjestyksestä tehdään päätöksiä. Jokapäiväiset päätökset ovat pieniä ja käytännöllisiä.

”Kuinka paljon taimitikkuja on hankittava? Tuodaanko taimet kotipihaan vai varastolle? Milloin ne saapuvat?” Jaana Piippo luettelee.

”Ovatko raivaussahat kunnossa? Kuka vie ne huoltoon, kuka hakee? Onko riittävästi teriä?”

Toimivia neuvoja perustamisvaiheeseen

Jaanan ja Juhan isä Veijo Piippo oli puolipäiväinen viljelijä, joka kartutti perheen metsäomaisuutta määrätietoisesti. Kun ylimääräistä rahaa kertyi, hän sijoitti sen metsään.

Sisarukset saivat 300 hehtaarin metsät lahjoituksena vanhemmiltaan vuonna 1997. Vielä 2010-luvun alussa isä kuitenkin oli se, joka saneli, mitä metsissä tehdään. Vasta isän kuoltua vuonna 2014 oli aika miettiä jatkoa tosissaan.

Käynnissä sattui olemaan Suomen metsäkeskuksen hanke, jossa kannustettiin perustamaan suvun yhteismetsiä ja ehkäisemään siten metsätilojen pirstoutumista. Piipon sisarukset päätyivät yhdistämään kaikki tilansa: vanhemmilta lahjana saadut, sukupolvenvaihdoksen jälkeen yhteisesti hankkimansa sekä metsätilan, jonka he ja Salla Saastamoinen olivat yhdessä ostaneet lähialueelta.

”Yhteismetsään päädyttiin perusjuttujen takia: metsät saatiin pois omasta verotuksesta ja eriytymään ihmisistä. Yhteismetsän osuuksia voi myydä, ostaa, periä ja siirtää suhteellisen helposti”, Juha Piippo kertoo.

Metsäkeskuksesta saatiin hyvät neuvot perustamisvaiheeseen, ja Maanmittauslaitos opasti kiinteistötoimitusten kanssa.

”Kaikki lähti mutkattomasti ja helposti käyntiin.”

Yllätyksiäkin tuli. Kun perustamisesta oli kulunut kolme kuukautta, selvisi, että yhteismetsällä pitää olla kaksinkertainen kirjanpito.

Osakkaat päätyivät hankkimaan kirjanpitopalvelut tilitoimistolta. Yhteismetsälainsäädäntöä tuntevan toimiston löytäminen ei ollut yksinkertaista, mutta heti sen jälkeen tehdyt kirjanpidolliset ratkaisut ovat osoittautuneet Jaana Piipon mukaan toimiviksi.

Pankki yllätti lainaa haettaessa

Osakaskunta on jatkanut Veijo Piipon linjoilla ja sijoittanut hakkuutulot yhteismetsän laajentamiseen tilakaupoilla.

Ensimmäistä tarjouskilpailun voittoa seurasi kuitenkin hämmennys: yhteismetsäosuus ei kelvannut lainan vakuudeksi.

Sinänsä tilanne ei ole poikkeuksellinen. Pankit ovat haluttomia myöntämään lainoja sukujen yhteismetsille, koska yhteismetsäosuuksien realisoiminen tiukan paikan tullen on hankalaa. Lainan saamisessa on ongelmia erityisesti, jos vain yksi tai osa osakkaista haluaa kiinnittää osakaskiinteistönsä. Perinteisiä, isoja yhteismetsiä sama lainansaannin vaikeus ei koske.

Aikansa asiaa pähkäiltyään Yhteismetsä Unelman osakkaat päätyivät ostamaan uuden metsätilan osakaskunnan nimiin. Tämän jälkeen tila kelpasi hyvin lainan vakuudeksi.

Käytännössä yhteismetsä koostuu siis varsinaisesta yhteismetsästä ja yhteismetsän osakaskunnan omistamista metsätiloista. Kaikki toimivat samalla Y-tunnuksella ja ovat samassa kirjanpidossa, mikä on yhteismetsälain mukaan mahdollista.

Tuoretta kokemusta isommista tilakaupoista ja niiden rahoittamisesta ei ole. Osakkaat ovat käyneet katsomassa sopivia metsätiloja, mutta laihoin tuloksin.

”Olemme tehneet tarjouksia kuuluisan Excel-taulukkoni perusteella. Siinä on kolme erilaista tapaa hinnoitella metsä. Kuuluisa se on siksi, että sen avulla ei ole koskaan saatu ostettua mitään”, Juha Piippo sanoo ja nauraa.

Hätäisistä ratkaisuista tulevan ennakointiin

Yhteismetsän ja muiden samassa kirjanpidossa olevien tilojen yhteispinta-ala on tällä hetkellä noin 600 hehtaaria, joten metsänhoito työllistää. Jaana Piipon mukaan kaikenlaiselle ennakoimiselle olisi hyvä olla enemmän aikaa.

”Että ehtisi pohtia, mille kuvioille voisi kokeilla jatkuvaa kasvatusta. Tai voisi päätyä vaatimaan ensiharvennukselle pienempää metsäkonetta.”

Juha Piippo toivoo, että aikaa ei tuhraantuisi ”tulipalojen sammutteluun”. Viimeisin hätätilanne on vielä hyvin molempien mielessä.

”Vanhat pellot kasvavat tajuttomasti heinää”, Juha Piippo aloittaa.

”Viime kesänä heinä kasvoi ihmistä korkeammaksi”, Jaana Piippo jatkaa.

Kyse on sisarusten isän alkuvuosina ostamasta ja metsittämästä pellosta. Jo 1970-luvulla kävi selväksi, että entinen peltomaa puskee valtavasti heinää. Sitä käytiin tamppaamassa koko perheen voimin.

Muutama vuosi sitten samalle kuviolle tehtiin päätehakkuu ja kasvamaan istutettiin toinen puusukupolvi. Taas heinäntorjuntaa päädyttiin tekemään kiireellä ja koko suvun voimin.

”Mentiin samaan ansaan uudestaan!”

Ensin metsätöitä, sitten illallista

Heinäntorjunnan lisäksi raivaussahahommat yhdistävät sukua. Piippojen isä ehti opettaa neljä lastenlasta raivaamaan, ja Juha Piippo opetti serkuksista nuorimman.

Jaanan poika Santeri Hynninen, 25, on nykyään suvun innokkain taimikohoitotöiden tekijä. Hyvänä kakkosena tulee Juhan poika Niilo Piippo, 28.

”Myös tyttöystävät ovat päässeet käyttämään raivaussahaa”, Jaana Piippo kertoo.

Kaksi kertaa vuodessa koko tai lähes koko porukka saapuu viikonlopun mittaiselle ”maailmanparannusleirille”. Leirin tukikohta on Jaanan ja Juhan äidin Orvokki Piipon, 93, kotitalo Mikkelissä.

Metsänhoidon täyteisen lauantaipäivän jälkeen kaikki kokoontuvat Orvokin kotiin aperitiiveille ja vähän myöhemmin juhlavalle illalliselle. Vielä sunnuntainakin metsänhoitohommia jatketaan porukalla.

Tänä syksynä järjestetty leiri oli jo 19:s tai 20:s.

Santeri Hynninen ja Niilo Piippo ovat työskennelleet metsässä muulloinkin kuin leirien aikaan: he ovat kylväneet ja istuttaneet metsää, heinänneet taimikkoa, tehneet ennakkoraivausta. Myös pakurikäävän ymppäämistä koivuihin on kokeiltu.

Kumpikin on perustanut metsänhoitotöitä varten oman yrityksen, joka laskuttaa yhteismetsää tehdyistä töistä. Toisinaan töitä on riittänyt varsinaisen kesätyön korvikkeeksi.

Seuraava sukupolvi mukaan

Yhteismetsän toimitsijana toimiva Jaana Piippo on suorittanut metsäalan ammattitutkinnon. Hän aikoo jäädä päivätöistään eläkkeelle vuoden kuluttua ja toivoo, että yhteismetsässä kulkemiselle ja kasvun tarkkailulle jää silloin enemmän aikaa.

Myös yhteismetsän tulevaisuus on alkanut mietityttää.

”Olen pyrkinyt konkretisoimaan vaihtoehtoja seuraavalle sukupolvelle: millaiset perintö- tai lahjaverot odottavat, jos tehdään niin tai näin”, Jaana Piippo kertoo.

Tämän syksyn maailmanparannusleirillä käytiin antoisia keskusteluja aiheesta. Osakkaiden toiveena on, että seuraava sukupolvi juttelisi asioista keskenään, ennen kuin perheet tapaavat seuraavan kerran jouluna.

Jatkamiskysymysten lisäksi metsänhoidon tulevaisuudessa riittää pohdittavaa.

Yhteismetsä Unelmaan kuuluu 100­–120-vuotiaita kuusikoita, joita kirjanpainatuhot uhkaavat. Vaihtoehtoja ei ole pahemmin tarjolla: metsät on päätehakattava ja tilalle istutettava mäntyä tai sekametsää. Samalla menetetään hyvät marjamaat.

Myös männynjuurikääpä on todellinen riesa Mikkelin seudulla, ja uusina lajeina valkohäntäpeura ja metsäkauris ovat levittäytyneet alueelle.

Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä?

”Kun metsän kiertoaika on 50–100 vuotta, tutkimus ei meinaa pysyä mukana. Nyt on aika dynaaminen hetki. Samalla on tunnustettava, että metsä ei ole koskaan paikallaan”, Juha Piippo sanoo.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.