Vuoden viimeinen perhoshavainto taitaa useimmilla olla loka-marraskuulta auton valoissa lentelevistä vaaleista perhosista. Ne ovat mittareita, tavallisesti lumi- tai hallamittarin koiraita. Lokakuun puolella joukossa on myös tunturimittareita, joka on yksi Suomen runsaimmista perhosista.

Myöhäinen lentoaika on suojakeino saalistajia vastaan: ainoa pimeässä saalistava lintu, kehrääjä, on jo muuttanut etelään ja enimmät lepakot ovat jo asettuneet talvehtimispaikkoihinsa.

Syysyössä lentävien mittareiden lentolihakset toimivat alhaisissakin lämpötiloissa. Niiden ei tarvitse lämmittää moottoreittaan kuten tukevaruumiisten kiitäjien, joiden pitää nostaa värisyttämällä lentolihastensa lämpö lähelle kolmeakymmentä astetta ennen kuin ne voivat startata.

Lumi- ja hallamittarilla vain koiraat lentävät. Naaraat ovat liki siivettömiä, eikä niitä äkkinäinen perhoseksi tunnistaisi. Ne odottavat oksalla ja levittävät ilmaan houkuttelevaa tuoksuaan, joka opastaa koiraat paikalle. Lumi- ja hallamittarin lempi ei todellakaan ole kuumaa.

Sää on kuitenkin uhka. Jos talvi alkaakin jo syys-lokakuun vaihteessa, kuten vuonna 2002, perhosten lentoaika jää lyhyeksi. Syksyn mittarit talvehtivat munina. Koska naaras on siivetön, toukan on itse huolehdittava uusien ruokamaiden hausta.

Juuri kuoriutuneet toukat kiipeävät keväällä oksan kärkeen ja erittävät hentoa seittiä. Kun tuuli tarttuu seittiin, irrottaa toukka otteensa ja lähtee tuulen matkaan. Koska se ei pysty matkantekoa ohjaamaan, se ei voi olla kranttu ruokansa suhteen. Monenlaiset kasvit maistuvat.

Tämä kolmikko – tunturimittari, jonka naaraskin on lentokykyinen – on tunnettu siitä, että toukkia voi ajoittain olla niin paljon, että ne syövät puut lehdettömiksi. Lumimittari on nimestään huolimatta näistä eteläisin, mutta halla- ja tunturimittari ovat syöneet tunturikoivikoitakin lehdettömiksi.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.