Taimikot hoidetaan ajallaan, puut kerätään tarkasti metsästä ja työt lopetetaan vasta iltakuudelta. Ja kun metsään mennään, siellä ei lerhata, vaan työt tehdään vauhdilla.
Näillä isänsä ja setiensä neuvoilla varustettuna 14-vuotias Lauri Kemppainen ja nelivuotias Loku-hevonen lähtivät ensimmäiselle savotalleen vuonna 1964.
Metsätyöt olivat Kemppaiselle tuttuja. Hän oli osallistunut suvun metsien hoitoon 12-vuotiaasta asti. Nyt edessä oli kuitenkin ensimmäinen kunnon savotta, myrskyn kaataman puuston korjuu metsäyhtiö Kajaani Oy:n mailla. Kemppaisen tehtävänä oli kerätä tuulenkaatojen latvakuidut ja viedä ne varastopaikalle.
”Olimme molemmat ensimmäistä kertaa savotalla, minä ja Loku. Se oli paras saamani johtamiskoulutus. Opin, että hevoselle ei kannata laittaa ylämäkeen liian raskasta kuormaa. On paljon mukavampi viedä hieman pienempi kuorma lanssiin kuin purkaa raskas kuorma tyhjäksi ylämäessä”, Kemppainen kertoo.
Paltamossa Kainuussa varttuneelle Kemppaiselle metsätyö oli itsestäänselvyys. Kajaani Oy tarvitsi paperipuuta, kaikki suvun miehet olivat jollain tavalla kiinni metsässä ja ystävätkin lähtivät metsätöihin.
Kemppainen työskenteli Kajaani Oy:n savotoilla muutaman vuoden, kävi armeijan ja aloitti 1970-luvun alussa metsäteknikon opinnot Tuomarniemen metsäopistossa Ähtärissä Etelä-Pohjanmaalla.
”Toinen vaihtoehto olisi ollut opiskella agrologiksi. Koin kuitenkin, että agrologit päätyvät turhan usein mukaan politiikkaan.”
Kemppainen tosin päätyi itsekin mukaan politiikkaan ja toimi aikoinaan muun muassa Paltamon kunnanhallituksen puheenjohtajana.
Opiskeluiden jälkeen Kemppainen palasi Paltamoon ja sai metsätyönjohtajan pestin Kajaani Oy:stä. Siitä alkoi 36 vuotta kestänyt työrupeama toimihenkilönä ensin Kajaani Oy:n, sitten Yhtyneiden Paperitehtaiden ja lopuksi UPM:n palveluksessa.
Koivutukkia Kainuusta
Tuulenvire saa kellastuneet lehdet varisemaan koivujen latvuksista. Syyskuun alkupäivien sateet virtaavat läheisessä purossa.
Ollaan Kemppaisten sukutilan mailla. Tänne Lauri Kemppainen asettui perheineen vuonna 1980, jolloin tila metsineen ja peltoineen siirtyi hänen omistukseensa. Metsää tilaan kuuluu parisataa hehtaaria, peltoa kuutisenkymmentä hehtaaria.
Puhtaat koivikot ovat Kainuussa harvinainen näky, mutta Kemppainen sanoo olevansa pioneeri. Hän aikoo näyttää, että koivut kasvavat tukkipuun mittoihin myös Paltamon korkeudella. Vuonna 1986 istutettu koivikko on harvennettu kolmeen kertaan ja pystykarsittu reilun viiden metrin korkeuteen.
”Kajaani Oy:n aikaan koivu oli rikkaruoho. Kaikkialle istutettiin mäntyä, rehevillekin paikoille ja korkeille vaaroille. Kuusta vierastettiin, sitä istutettiin korkeintaan pellolle.”
Kemppainen pisti työaikoinaan esimiehensä kanssa pisteen alituiselle männynistutukselle. Yhtyneet Paperitehtaat ja Kajaani Oy olivat fuusioituneet vuonna 1989, ja Kemppainen oli edennyt hallinnoimaan yhtiön metsävaratietoja ja Kainuussa sijaitsevia metsiä. Niitä uudistettiin vuosittain noin tuhat hehtaaria.
Kemppainen katsoi, että rehevät maat viljeltiin kuuselle ja että puulajivalinnassa huomioitiin maalaji.
”Metsänuudistamisen yhteydessä neuvotaan usein valitsemaan puulaji kasvupaikan mukaan. Yhtä tärkeää olisi huomioida maalaji. Mänty ei pärjää hienojakoisilla mailla, mutta moreenimailla se jo selviää, vaikka kasvupaikka olisi rehevämpikin.”
Kemppainen oli ottanut tavoitteekseen lukea vähintään yhteenvedot kaikista silloisen Metsäntutkimuslaitoksen julkaisemista tutkimuksista ja päätti tutkimustulosten rohkaisemana lopettaa Kajaanin seudulla myös aurauksen ja männyn luontaisen uudistamisen. Auraus rikkoi hänen mielestään uudistusalan maaperää liikaa, joten se korvattiin mätästyksellä. Luontainen uudistaminen taas johti liian usein täydennysistutukseen, joten se korvattiin koneellisella kylvöllä.
Kehityksen kärjessä
Kemppainen työskenteli metsäteollisuuden palveluksessa vuoteen 2010, viimeiset vuodet metsäyhtiö UPM:n maankäyttöpäällikkönä. Kun Kajaanin paperitehdas vuonna 2008 suljettiin ja UPM alkoi myydä maitaan Pohjois-Suomessa, Kemppainen päätti, että ottaisi eläkepaketin heti, kun sitä hänelle tarjottaisiin.
”Koin, etten ollut oikea henkilö tilojen myyntihommiin. Olin aikoinani ostanut maita yhtiölle ja nyt niitä olisi pitänyt alkaa myydä.”
Sekä metsänomistajana että metsäammattilaisena olo on sujunut Kemppaisen mukaan hyvin. Mielenkiinto metsäasioihin on säilynyt, kun metsää on omistanut itsekin. Lisäksi metsäalalla työskentely on mahdollistanut uusien suuntausten kokeilun. Esimerkiksi 1970-luvulla Kemppainen istutti metsäänsä työnantajan innoittamana kontortamäntyä.
”Yhtiössä oli kontortakokeilu, ja halusin itsekin kokeilla sitä. Kontortamännyt kasvavat kyllä hyvin, mutta eivät kestä tuulta ja kasvattavat liian rehevällä kasvupaikalla ranteenpaksuiset oksat.”
Ainoa huono puoli metsäammattilaisena olemisessa oli, että yhtiön toimihenkilöt eivät vuoteen 1996 asti saaneet ostaa itselleen metsää kuin omalta suvulta. Ensimmäisille metsätilakaupoille Kemppainen pääsikin vasta muutama vuosi sitten.
Kemppainen katselee istutuskoivikon runkoja mietteliäänä. Taimikonhoidosta huolehtiminen on aina ollut hänelle kunnia-asia, mutta tässä koivikossa heinikko oli viedä voiton. Horsmaa, angervoa ja vadelmaa tuli rehevälle kasvupaikalle niin paljon, ettei riittänyt, vaikka ne poljettiin maahan useaan kertaan: koivujen rungot painuivat heinien alla mutkalle.
”Lopulta laitoin taimien latvoihin punaiset kuitunauhat, jotta löytäisin ne heinikosta. Sen jälkeen olen tehnyt niin ennen istutusta kaikissa koivuntaimikoissa. Metsänuudistaminen maksaa herkästi tuhat euroa hehtaarilta, joten taimikon varhaishoitoon kannattaa satsata.”
Hän harppaa puron yli ja suuntaa kohti kallioisen kumpareen päällä kasvavaa haavikkoa. Parinkymmenen aarin suuruinen lehtometsä on suojeltu, joten haavat saavat vanheta rauhassa.
”Täällä heinääminen onnistui jo paremmin”, Kemppainen sanoo haavikon vaihtuessa jälleen koivikoksi.
Hän kertoo hoitavansa metsiään talousmielessä mutta kylämaiseman huomioiden. Heinikon melkein valtaamaa koivikkoa on jo vuosia vuokrattu laitumeksi. Koivikon takana taas aukeaa satavuotias kuusikko, jonka Kemppaisen setä istutti pikkupoikana. Puiden keskipituus on 24 metrin luokkaa ja puuston tilavuus noin 450 kuutiometriä hehtaarilla.
”Jokunen sahapuu täältä on omaan käyttöön otettu, mutta muuten alue on saanut olla koskematon.”
Metsä yhdistää
Raivaussahaan Kemppainen tarttui viimeksi keväällä. Vuonna 2002 istutettu kuusikko kaipasi perkausta. Aiemmin Kemppainen teki ensiharvennuksetkin pääosin itse, mutta loukkasi muutama vuosi sitten jalkansa niin, että moottorisahatyöt ovat saaneet odottaa.
Sillä välin metsätöissä on auttanut Kajaanissa perheineen asuva vävy Teemu Härkönen, joka itsekin osti sukutilansa metsät muutama vuosi sitten. Härkönen kertoo oppineensa pitämään metsätöistä, mutta toisin kuin Kemppaiselle, hänelle metsätöihin ryhtyminen ei ole ollut alusta asti selvää.
”Kävin pikkupoikana ukin matkassa metsätöissä ja poljin heinää pellolle istutettujen koivuntaimien ympäriltä. Raivaussahaa kokeilin 15-vuotiaana, mutta silloin ei vielä tuntunut, että tämä homma olisi minulle”, Härkönen kertoo.
Hän oli kuitenkin sisaruksistaan eniten kiinnostunut metsäasioista, joten noin 500 hehtaarin metsäpalsta päätyi hänelle. Sen jälkeen kiinnostus metsäasioihin on vain kasvanut.
”Metsänhoitotöitä oli paljon rästissä, joten kahden ensimmäisen vuoden ajan teetin töitä ammattilaisilla. Nyt olen saanut hoitotyöt pyörimään omin voimin. Teen metsätöitä huhtikuun lopusta heinäkuulle. Siinä ajassa ehtii hoitaa kymmeniä hehtaareja.”
Nyt Härköstä kiinnostaisi jo lisähehtaarien hankkiminen. Siinä hän sanoo tarvitsevansa kuitenkin apua.
”Täytyy kysyä Laurilta neuvoa. Hän tuntee metsien arvon.”
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
