30-luku: Pula, nousukausi & katastrofi

Metsälehden vuosikerrat alkavat vuodesta 1933. Ajoitus oli osuva, sillä pula-ajaksi kutsuttu suuri lama oli jäänyt taakse ja edessä oli pitkä ja vahva nousukausi.

Ensimmäisen vuosikymmenen lehdistä välittyy usko tulevaan. Metsänparannuksen nimessä kaivettiin valtaojia, seuraavan metsäkoulun sijainnista väännettiin (Kuru voitti Vuojoen). Vaikka sahatavaran ja kaivospuun vienti vaihteli, niin kuitenkin veti.
Harvennushakkuiden tarpeellisuudesta kirjoitettiin, joten harvennukset eivät olleet niin ilmiselvä hakkuutapa kuin nykyään. Menneen ajan käytäntöjä, kuten tuohenkiskontaa ja karjan metsälaidunnusta, paheksuttiin ja polttopuuhakkuiden riittävyydestä kannettiin huolta.

Teollisuuden keskittyminen ei ollut vielä päässyt vauhtiin eikä metsäyhtiöitä kovin usein mainita nimeltä. Tai no, Enso Gutzeit sentään.
Puunhintojen tilastoinnista ei voi puhua, mutta läpinäkyvyyttä puukauppaan toi, että isot metsänomistajat – kaupungit, seurakunnat ja Metsähallitus – myivät hakkuuoikeuksia huutokaupalla tai julkisella tarjouspyynnöllä. Kaupan kohteesta ilmoitettiin leimattujen runkojen määrä ja keskikoko kuutiojalkoina.

Hintavaihtelut saattoivat olla suuria. Vuoden 1937 Metsälehti kertoo, että paperipuiden kantohinta on vuodessa yli kaksinkertaistunut. Pystyyn ostettujen kuusipaperipuiden kuutiometrihinta vaihteli sadan ja 140 markan välillä, nykyrahassa 36:sta 50:en euroa! Mäntypaperipuiden kantohinta oli noin puolet alempi.

Työmiehen hiki oli halpaa, sillä keskituntiansio oli tuolloin 8,15 markkaa eli kolmisen euroa, ja metsätöissä vielä alempi. Puoli kiloa voita tai paahdettua kahvia maksoi melkein 13 markkaa.

Suomen Pankin asiantuntija varoitti kuitenkin voimakkaan hinnannousun juurisyistä – nousukausi perustuu eräiden maiden valtavaan varustautumiseen sodan varalta.

Varoitus kävi toteen. Vuosikymmenen viimeisessä numerossa todetaan, että ”Metsälehden säännöllinen ilmestyminen ensi vuoden aikana on nykytilanteessa yhtä kyseenalaista kuin kaiken muunkin normaalisen toiminnan ylläpitäminen”.

50-luku: Pitkä vääntö metsänhoitoyhdistyksistä

Ensimmäinen metsänhoitoyhdistys oli perustettu jo 1908, mutta laki säädettiin vuonna 1950. Samalla yhdistysten rahoituspohjaksi tuli korvamerkitty vero eli kaikille metsänomistajille pakollinen metsänhoitomaksu, jonka periminen alkoi vuoden 1952 verotuksessa. Lakia oli valmisteltu pitkään, sillä asiaa pohtimaan oli asetettu komitea jo vuonna 1935.

Metsälehti seurasi lain valmistelua tiiviisti ja juttujen yksityiskohdista päätellen oma toimittaja oli paikalla eduskunnassa äänestyspäivänä, jossa ratkaisevaa äänestystä edelsi värikäs kaksituntinen keskustelu.

Vaikka asia oli läheisin Maalaisliitolle, niin juuri Maalaisliiton rivit rakoilivat ja puheenvuoroja käytettiin puolesta ja vastaan. Metsäneuvonnan tarve sinällään ymmärrettiin, mutta verotusta ja holhoushenkeä karsastettiin.

Laki hyväksyttiin kolmannessa käsittelyssä äänin 102–77. Laki yritettiin saman tien kampittaa uudessa äänestyksessä määrävähemmistöllä, joka olisi lykännyt lain hyväksymistä yli seuraavien vaalien.

Lepäämäänjättämisäänestyksessä äänet menivät 108–64, kun vastustajat olisivat tarvinneet 67 ääntä. Lepäämäänjättämistä kannattivat kansandemokraatit kokonaisuudessaan, ryhmä maalaisliittolaisia sekä muutamat kokoomuksen ja edistyspuolueen edustajat.

Helsingin yliopiston metsätalouden liiketieteen professori Valter Keltikangas kommentoi Metsälehdessä metsänhoitomaksua tuoreeltaan, että ”jahka siihen totutaan ja päästään näkemään sen tuloksia, se varmaankin yleisesti käsitetään menoeräksi, joka luonnostaan kuuluu kaikkeen terveeseen talouselämään”.

Aivan niin ei kuitenkaan käynyt. Ajan oloon metsänhoitoyhdistysten toiminta vakiintui ja vahvistui lain hengen mukaisesti, mutta kritiikki metsänhoitomaksua kohtaan kasvoi.

80-luku: Oi aikoja, oi (hakkuu)tapoja

Avohakkuita paheksutaan. Metsiä pitäisi käsitellä jatkuvan kasvatuksen menetelmin. Hetkinen, millä vuosikymmenellä nyt oltiinkaan?
Hakkuutavoista käytiin kiivasta keskustelua jo 1980-luvulla. Avohakkuiden vaihtoehdoksi nostettiin jatkuva kasvatus, joka tuli kuitenkin pian rinnastetuksi kirosanana pidettyyn metsien harsintaan.

Harsintahakkuilla tarkoitettiin etenkin 1900-luvun alkupuoliskolla tehtyjä määrämittahakkuita, joissa metsistä kaadettiin tietyn vähimmäiskoon saavuttaneet puut. Suurimpien puiden kaato jätti isoja metsäalueita ”vajaatuottoisiksi”, kun parhaiten uutta puusukupolvea tuottavat siemenpuut oli korjattu pois.

Harsintamörkö osoittautui 30 vuotta sitten liian suureksi. Metsän jatkuva kasvatus ja erilaiset hakkuutavat sallittiin vasta vuoden 2014 lakiuudistuksessa.

1980-luvulla käyty hakkuutapakeskustelu oli metsänomistajan näkökulmasta vähintäänkin sekavaa. Tunteet, politiikka ja tutkimus sekoittuivat kommenteissa. Erilaisia hakkuutermejä vilisevää keskustelua ymmärsivät vain metsäntutkijat, jos hekään.

Erityistä hämmennystä tuotti se, että arvovaltaisten metsäntutkijoiden käsitykset parhaimmista metsänhoitotavoista poikkesivat toisistaan hyvin paljon. 1980-luvun metsänhoitomenetelmiä arvosteltiin siitä, että niillä pyrittiin toteuttamaan liian yksisilmäisesti metsäherrojen asettamaa tavoitetta puuntuotannon lisäämisestä.

”Pyrkimys metsänhoidossa tehokkuuteen, korostettuun varmuuteen ja valvonnan yksinkertaistamiseen on johtanut myös siihen, että metsien hoitoa on käytännössä leimannut jossain määrin liiallinen kaavamaisuus”, Metsälehti kertoi vuonna 1983.

Avohakkuun vastustamisen syyksi mainittiin metsänuudistamisen kalleus. Jatkuvan kasvatuksen suureksi ongelmaksi nähtiin puolestaan puunkorjuu. Yksittäisten puiden noukkimisen ei uskottu onnistuvan ilman muun puuston vaurioitumista etenkään 1980-luvun alun korjuuvälineillä.

Tehometsätalouden käytäntöjä puolusteltiin sillä, että ”avohakkuista luopumalla vajaatuottoisia metsiä ei saataisi uudistettua tyydyttävästi eikä riittävän nopeasti”.

”Avohakkuissa kysymys on ennen kaikkea hakkuuaukkojen koosta. Aukkojen on kooltaan ja muodoltaan sovittava myös metsien moninaiskäytön tavoitteisiin”, sanoi juuri perustetun ympäristöministeriön ympäristöministeri Matti Ahde Metsälehdessä vuonna 1983.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.