Metsänomistajien mahdollisuudet myydä metsistään muutakin kuin puuta paranevat ensi vuonna. Ympäristöministeriössä valmistellaan parhaillaan luonnonsuojelulakiin muutosta, joka mahdollistaisi metsien luontoarvojen myynnin kaikille niistä kiinnostuneille. Tällä hetkellä lain mukaista luonnonarvokauppaa voivat käydä vain ne tahot, jotka kompensoivat sen avulla luonnolle aiheuttamaansa haittaa.

”Lakimuutoksesta valmisteilla oleva hallituksen esitys on lähdössä liikkeelle alkuvuonna”, kertoo ympäristöministeriön johtava asiantuntija Emma Terämä.

Luonnonarvokauppa lisättiin luonnonsuojelulakiin viime vuonna. Sen idea on, että esimerkiksi luontoarvoille haittaa aiheuttavat yritykset – ja tulevaisuudessa myös luonnonarvokaupasta muista syistä kiinnostuneet – voivat maksaa maanomistajille siitä, että nämä tekevät maillaan luontoarvoja lisääviä toimia tai rajatuissa tilanteissa suojelevat luontoarvoiltaan merkittäviä luontotyyppiesiintymiä.

”Luonnonarvokaupassa luonnonvarat saavat arvon myös luonnontilassa, eivät vain toisiksi tuotteiksi muutettuina”, Terämä sanoo.

Toistaiseksi vähäistä

Luonnonarvokauppa on Terämän mukaan ollut toistaiseksi melko vähäistä.

”Monen mielestä suurin haaste on se, että luonnonarvokauppa on vapaaehtoista. Ei ole olemassa lainsäädäntöä, joka velvoittaisi arvottamaan luontoarvoja niin, että yksityinen maanomistaja voisi tosissaan miettiä, myykö puunsa eniten tarjoavalle vai suojeleeko tai ennallistaako leimikon ja saa siitä korvauksen.”

Terämä arvioi, että luonnonarvokaupan laajeneminen kompensaation ulkopuolelle lisää sen suosiota.

”Jos toimijoita ja kysyntää on liian vähän, on tuottajapuolenkin vaikea aktivoitua. Maanomistajilla on varmasti piilevää halua toteuttaa esimerkiksi ennallistamistoimenpiteitä, jos siihen saa rahoitusta.”

Yksityissektori mukaan

Valtio ei ole luonnonarvokaupan edistämistavoitteen kanssa yksin. Esimerkiksi MTK:lla on luonnonarvokauppaa varten oma palvelunsa. Se, että myös valtio on lähtenyt edistämään luonnonarvokauppaa, johtuu Terämän mukaan siitä, että mukaan pyritään saamaan entistä enemmän yksityissektoria.

”Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen pitäisi pysäyttää ja kääntää palautuvalle uralle vuoteen 2030 mennessä. Ilman yksityistä rahaa siihen ei päästä.”

Terämä korostaa, että valtion tavoitteena ei ole olla mukana luonnonarvokaupassa markkinatoimijana, vaan luoda toimintamalleja, joita markkinaosapuolet voivat hyödyntää. Valtio tarjoaa luonnonarvokaupasta kiinnostuneille muun muassa laskentamallin, jonka avulla voidaan määrittää luontotyypin, kuten suon tai metsän, luontoarvot lähtötilanteessa ja sen jälkeen, kun luontoarvojen lisäämiseksi on tehty toimenpiteitä. Lopullisen lausunnon tuotettujen luontoarvojen määrästä antaa ely-keskus. Se myös tallentaa kohteet ylläpitämäänsä rekisteriin ja varmentaa luontoarvojen säilymisen päätöksellään.

”Rekisteri on tärkeä, jotta voidaan todentaa, että luontoarvot säilyvät ja ettei samaa kohdetta myydä useampaan kertaan”, Terämä sanoo.

Paikallisella tasolla

Luonnonsuojelulain mukaisessa luontoarvojen tuottamisessa on Terämän mukaan hyödynnetty vapaaehtoisilta hiilimarkkinoilta saatuja oppeja – ja pyritty välttämään hiilimarkkinoilla tehtyjä virheitä. Tärkeitä termejä ovat pysyvyys ja lisäisyys.

Pysyvyys tarkoittaa sitä, että kerran myydyt luontoarvot säilyvät, vaikka maanomistaja vaihtuisi. Suojelun laiminlyöminen johtaa sanktioihin, yleisimmin sakkorangaistukseen, ja viranomaiset voivat velvoittaa palauttamaan luontoarvot ennalleen. Lisäisyys taas tarkoittaa sitä, että tiettyä luontoarvoa ei olisi syntynyt ilman kyseisiä toimenpiteitä.

”Vaatimukset voivat tuntua niuhotukselta, mutta tällaisen järjestelmän pitää olla täysin varmennettavissa ja luotettava. Siksi vaatimukset ovat selkeät ja tiukat ja siksi ne on viety lainsäädäntöön”, Terämä sanoo.

Merkittävin ero luonnonarvokaupan ja hiilimarkkinoiden välillä on hänen mukaansa mittakaava. Hiilimarkkinat ovat maailmanlaajuiset, kun taas luonnonarvokauppaa käydään varsinkin kompensaation osalta pitkälti paikallisesti, korkeintaan maan rajojen sisällä. Ajatuksena on lisätä sellaista luontoarvoa, jota on toisaalla huononnettu.

”Luonnonarvokaupassa on lähdetty liikkeelle eri tavalla kuin hiilimarkkinoilla. Toiminta on paikallista ja kansallisella lailla säädettyä, jotta pelisäännöt olisivat mahdollisimman yhtenäiset.”

Jos luonnonarvokauppa saadaan toimimaan Suomessa, on Terämän mukaan tosin mahdollista, että Suomen mallista tulee jossain vaiheessa koko EU:n malli. Ennen sitä luonnonarvomarkkinoille tarvitaan kuitenkin lisää välittäjäorganisaatioita auttamaan luonnonarvokaupan osapuolia löytämään toisensa.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.