Yoldia-meren aallot lainehtivat tällä paikalla 10 000 vuotta sitten. Mikä viilentävä ajatus. Kesäkuussa suometsätieteen professori Harri Vasanderin otsaa huuhtoo Oriveden Lakkasuolla vain hiki.

Vasanderin hikikarpaloiden ohella Lakkasuon turpeeseen lienee kerrostunut satojen metsätieteen opiskelijoiden hikeä. Helsingin yliopiston professori tuntee tämän suon kuin oman takapihansa: täällä hän on opettanut uusille vuosikursseille perusasiat suosta jo 35 vuoden ajan.

Turvetta ei sinä aikana ole ehtinyt kertyä montakaan senttiä. Suurin Lakkasuolla mitattu turpeen syvyys on liki neljä metriä. Tuo osa suosta on noin 8 000 vuotta vanha. Vanhimmatkin metsäopiskelijoiden hikimolekyylit ovat korkeintaan parin sentin syvyydessä.

Suon tunnistaa siitä, että vedenpinta on korkealla ja kaikki kuolleet kasvit eivät hajoa, vaan osa niistä muodostaa turvetta. Ohutkin kerros turvetta erottaa suon kivennäismaasta. Geologisen määritelmän mukaan suo on suo, jos turvekerros on vähintään 30 senttimetriä.

Suomen maapinta-alasta noin kolmannes on erilaisia soita ja turvemaita. Pohjois-Pohjanmaalla osuus on jopa puolet. Eteläisessä Suomessa soita on ollut alkujaankin vähiten, ja siellä niitä on myös eniten otettu maanviljelyn ja metsätalouden käyttöön.

Suomen soisuutta selittää viileä ja kostea ilmasto. Soita on kaikkialla maailmassa, mutta eniten niitä on viileällä boreaalisella vyöhykkeellä, johon myös Suomi kuuluu.

Turve ei rahise hampaissa

Professori Vasander tyrkkää terävän kepin maahan, niin syvälle kuin se menee. Maasta nostettaessa kepin varteen on tarttunut mustaa ainesta.

”Mutta mistä tietää, että se on turvetta?” hän kysyy ja vastaa itse: ”Maistetaan!”

Kivennäismaa rahisee hampaissa, turve ei. Nyt suussa on muhevaa ruohoturvekankaan maa-ainesta, jota ravinteisuudestaan huolimatta ei kannata niellä.

Kivennäismaalla kasvien menestymisen määrää ravinteisuus, mutta suolla ravinteisuuteen ja muutenkin kasvien oloihin vaikuttavat erityisesti veden määrä ja laatu.

Suot jaetaan tyyppeihin kuten metsätkin. Suotyyppejä on kuitenkin huimasti enemmän, niitä voidaan kasvitieteellisessä luokittelussa tunnistaa jopa sata. Ne voivat myös muuttua nopeasti, jos vesiolot muuttuvat.

Lakkasuo on erityinen paikka, koska sieltä löytyy jonkinlainen näyte lähes kaikista eteläisen Suomen suotyypeistä. Tästä on kiittäminen Vatiharjua. Harjun lähdealueelta valuu vettä Lakkasuon reunoille.

Nykyisin vesi tulee osin myös Lakkasuon ulkopuolisilta ojitetuilta soilta. Suoalueen eteläosan vesi taas on peräisin lähinnä sateesta. Veden erilainen kulku harjun eri osissa on saanut aikaan suuren vaihtelun noin 70 hehtaaria käsittävällä luonnontilaisella suoalueella.

Kahden saniaisen sääntö

Saavumme Lakkasuolle sen rehevästä päästä. Varsinainen Lakkasuo on luonnontilainen, mutta sen laitamilla on aikoinaan ojitettuja turvekankaita. Niinpä kohtaamme ensin ruohokorvesta muodostuneen ruohoturvekankaan, jolla puuston kasvu on vuosittain hurjat 14 kuutiota hehtaarilla.

Ruohoturvekankaan tunnistaa siitä, että siellä kasvaa vähintään kahta eri saniaislajia. Vasander löytää alueelta vaivatta metsäalvejuuren, metsäimarteen ja hiirenportaan. Suotyyppi on vahvistettu.

Kuten suon myös turvekankaan tunnistaa turvekerroksesta. Turvekankaalla törmää kuitenkin ennemmin tai myöhemmin myös ojaan, jonka tarkoitus on taata kasveille paremmat kasvuolosuhteet. Ojien ansiosta turve kuivuu, tiivistyy ja hajoaa.

Vasander näyttää, että turpeen pinnan laskun näkee puiden tyveltä. Ennen pitkää turvekangas alkaa muistuttaa lajistoltaan kangasmaata.

Suo, kuokka, Jussi ja Paavo

Soita kuivattiin Suomessa maanviljelystä varten jo keskiajalla. Nälkävuodet tai niiden muisto synnyttivät tarinoita myyttisistä suonkesyttäjistä, kuten Saarijärven Paavosta ja Koskelan Jussista.

Nälkävuosina kuivattuja alueita palautui metsiksi, ja samalla huomattiin, että metsänkasvu parani ojituksen ansioista. Metsähallitus ryhtyi ojitustoimiin vuonna 1908.

Kun ensimmäinen metsänparannuslaki vuonna 1928 astui voimaan, ryhdyttiin myös yksityisessä omistuksessa olevia soita ojittamaan. Lakkasuon liepeillä varhaisimmat ojat on kaivettu tuolloin.

Metsäojituksen huippuvuosi oli 1969. Silloin ojitettiin melkein 300 000 hehtaaria suota. Uusien ojien kaivaminen loppui 2000-luvulle tultaessa suurelta osin siksi, että valtio lakkasi tukemasta uudisojitusta. Kunnostusojitukseen tukea saa edelleen.

Suomen soista ojitettiin sadassa vuodessa yli puolet. Niistä 10–20 prosenttia ei sovellu eikä tule koskaan soveltumaan metsänkasvatukseen.

Toisaalta puuston tilavuus on soilla kaksinkertaistunut sitten 1950-luvun. Eri arvioiden mukaan 20–25 prosenttia Suomessa käytettävästä ainespuusta tulee ojitetuilta soilta.

Suurimmassa osassa puuntuotantoon otettuja soita on kasvanut metsä jo ennestään – usein harva ja hidaskasvuinen, mutta metsä kuitenkin.

Lakkasuolla olemme saapuneet harvaan, matalaan männikköön, jossa kasvaa tupasvillaa ja suursaroja.

”Tämä on Suomen ojitetuin suotyyppi”, Vasander sanoo.

Tällainen varsinainen sararäme on yksi Etelä-Suomen yleisimmistä suotyypeistä.

Suoelämä vaatii luovuutta

Suot voi jakaa karkeasti puustoisiin soihin ja avosoihin. Mitä enemmän vettä, sitä vähemmän puita.

Lakkasuolla olemme saapuneet avoimelle alueelle. Matalia mäntyjä kasvaa vain kuivemmilla mättäillä, avosoiden lajit ovat vallanneet kosteat kohdat. Tämä on sekatyypin suo, jolla kuivat ja kosteat kohdat vaihtelevat.

Avosoilla vallitseva kasvillisuus koostuu usein erilaisista saroista ja rahkasammalista. Myrkyllinen suokukka ja herkullinen isokarpalo ovat avosoiden varpuja.

Vasanderin mukaan 20 suokasvin tunteminen riittää, jos haluaa oppia tunnistamaan soiden päätyypit.

”Mutta onhan se mukavaa tuntea kaikki”, hän tuumii ja poimii pitkospuun viereltä moniosaisen kasvin, rimpivesiherneen.

”Suokasvit elävät usein äärimmäisissä oloissa. Täällä on hyvin vähän ravintoa.”

Niinpä monilla suokasveilla on luovia tapoja pysyä hengissä. Jos vesikirppu tai muu pieni vesieläin koskee rimpivesiherneen pyyntirakkulan kannessa oleviin karvoihin, kansi avautuu ja imaisee sen alipaineella. Kyseessä on siis lihansyöjäkasvi.

”Tämän rimpivesiherneen talvehtimissilmun täytyy olla varsinaista superruokaa”, professori sanoo ja haukkaa silmua.

Avosuota on vain noin viidennes kaikista soista. Ilmastonmuutoksen myötä määrä voi vähentyä entisestään. Jos ilmasto muuttuu kuumemmaksi, avosuot kuivuvat ja niihin tulee kuivia mättäitä, joissa puut menestyvät. Vähitellen avosuot muuttuvat sekatyypin soiksi ja ehkä edelleen puustoisiksi soiksi.

Puustoiset suot jaetaan korpiin ja rämeisiin. Ravinteikkaammissa korvissa menestyvät kuusi ja koivu, rämeet ovat karumpia männyn kasvupaikkoja. Tyyppien rajat eivät ole jyrkkiä, vaan on olemassa esimerkiksi keskiravinteisia korpirämeitä, joilla männyn alla kasvaa kuusialikasvos.

Luonnontilaiset suot vähissä

Luonnontilaisista suotyypeistä jopa puolet on uhanalaisia. Saavumme alueelle, joka on Lakkasuota käsittelevässä oppaassa merkitty tervaleppäkorveksi. Luonnonsuojelulaissa se on suojeltu luontotyyppi.

Vasanderin mukaan tämä suo ei aivan täytä suojellun luontotyypin määritelmää, vaan on pikemminkin rehevä ruohoinen sararäme.

”Katsopa, tämä hajottaa tätä yhtä tervalepän lehteä”, Vasander sanoo ja poimii vedestä keltanupikkasienen, joka tosiaan kasvaa yhden ainoan lehden päällä.

Samassa keltainen lakki on jo vilahtanut professorin suuhun.

”Tämä ei ole myrkyllinen eikä hallusinogeeninen”, hän rauhoittelee.

Puustoisella suolla kasvaa tiheässä tervaleppää ja hieskoivua. Tällaista suota on Suomessa jäljellä enää muutamia satoja hehtaareja. Jos Suomessa olisi sademetsää, se voisi näyttää tältä.

Rehevimmät suot raivattiin usein pelloiksi paljon ennen kuin kukaan keksi alkaa ojittaa niitä metsätalouskäyttöön. Siksi myös metsälaissa on mainittu useita luonnontilaisia suotyyppejä, joita ei saa metsätalouden toimenpiteillä muuttaa. Käytännössä myös metsäsertifiointi suojaa jäljellä olevia luonnontilaisia soita esimerkiksi uudisojitukselta.

Retken kauimmaisessa pisteessä tuoksuu suopursu, joka on tyypillinen isovarpurämeen kasvi. Sitä on vanhastaan käytetty rohtona, mutta myös oluen ja viinan mausteena, vaikka se on lievästi myrkyllinen.

Vasanderin mukaan suopursuolut oli viikinkien maailmanvalloituksen salaisuus. Siitä tuli niin karmea krapula, että oli pakko lähteä rähinöimään pitkin pohjoista pallonpuoliskoa.

”Suopursua ei maisteta”, professori tuumii.

 

Soiden puumäärä tuplaantunut

Metsäala muistuttaa suomalaisia mielellään siitä, että puun määrä metsissä on tehokkaan metsänhoidon ansiosta lisääntynyt sadan vuoden aikana huimasti. Usein unohtuu, että suhteessa eniten puun määrä ja kasvu ovat lisääntyneet soiksi luokiteltavilla alueilla.

1950-luvulla tehdyssä inventoinnissa soiden puumäärä oli 252 miljoonaa kuutiota, kun se 2010-luvulla oli 582 miljoonaa kuutiota. Vuotuisen kasvun lisäys on ollut vielä hurjempi, sillä se on lähes kolminkertaistunut noin yhdeksästä miljoonasta kuutiosta 25 miljoonaan kuutioon.

Lisäykseen on useita syitä. Eniten ovat vaikuttaneet soiden ojittaminen metsätalouskäyttöön ja lannoittaminen. Suometsissä on lisäksi tehty hakkuita suhteessa vähemmän kuin kangasmetsissä.

Tulevien vuosikymmenten hakkuumahdollisuuksista suometsien osuus on useankin eri skenaarion mukaan noin viidennes. Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla hakattavissa olevasta kuitupuusta lähes 40 prosenttia on suometsissä.

Metsä Groupin Kemiin kaavaileman uuden biotuotetehtaan puunkäytöksi ilmoitetaan noin 7,6 miljoonaa kuutiota kuitupuuta. Määrästä varsin merkittävä osuus olisi korjattava suometsistä.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.