Pulputus täyttää ilman. Äänen lähdettä ei osaa paikantaa, se saapuu kaikkialta ympäristöstä kuin hyvin suunnitellun elokuvateatterin äänimaisema. Teeret pitävät kevätsoidintaan. Vaikka lintuja ei näe, niitä voi olla lähimaastossa kymmeniä.
On toukokuinen varhaisaamu ja Selisoon suo Alutagusen kansallispuistossa on vasta heräilemässä. Puuston lomasta alkavat välkehtiä kauniit suolammet, joiden yllä aamuinen usva viipyilee. Suolammen reunamalla kurki hautoo pesässään.
Vaikka maisema tuntuu tutulta, huomaa heti, että nyt ei olla Suomessa. Pitkospuiden päälle on kiinnitetty kanaverkko estämään kulkijan liukastuminen.
”Virolainen patentti”, Mikko Virta kehaisee.
Virta on toimittaja ja tietokirjailija, jonka Luontoretkelle Viroon -kirja on innostanut suomalaisia etelänaapurin luontoon. Viime kesästä lähtien hän on työskennellyt Itä-Virun maakunnan matkailun edistäjänä.
Villi luonto
Virta muutti Viroon kaksikymmentä vuotta sitten. Rakkaus maahan syntyi 1990-luvun lopulla linturetkiltä. Suomi oli nähty ja katse kääntyi Suomenlahden eteläpuolelle.
”Virossa seikkailu alkoi uudelleen”, hän kertoo.
Viron luonto oli vielä tuolloin kesyttämätön. Maisemaa värittivät luonnonvaraiset niityt, jotka olivat kuin suoraan 1950-luvun suomalaisesta maalaismaisemasta. Osaa metsistä ei ollut koskaan hakattu. Neuvostotalouden tehottomuus säästi luontoa jälkipolville.
”Kun avasi auton oven, tuntui että luonto tulee päälle. Lajeja oli niin paljon.”
Eräällä retkellä Virta kohtasi tulevan vaimonsa Marien. Nykyisin perhe asuu Pärnussa.
Kuudes ja nuorin kansallispuisto
Nyt ollaan kuitenkin Viron vastakkaisessa kulmassa, Itä-Virumaalla Venäjän rajan tuntumassa. Täällä avautuvat maisemat, joissa erottuvat muinaiset joet ja ikiaikaiset suot.
Alutaguse on Viron kuudes ja nuorin kansallispuisto. Se perustettiin vuonna 2018 yhdistämällä yksitoista eri aluetta Itä-Virumaalla.
Soiden lisäksi niihin kuuluu Narvajoen suisto Vasknarvassa juuri ennen sen yhtymistä mahtavan Peipsijärven aaltoihin. Peipsin pohjoisranta on Viron pisin yhtenäinen hiekkaranta, mittaa sillä on 32 kilometriä. Pohjoisrannalla sijaitsee myös ainutlaatuinen Smolnitsan hiekkadyynialue, jonka muotoja näkyy metsän siimeksessä.
Kansallispuiston pohjoisosassa Puhatun suon laidalla maisema muuttuu kuin leikaten: täällä sijaitsevat Viron palavankiven kaivokset.
Palavakivi eli öljyliuske on tehnyt Virosta energian tuotannossa omavaraisen, mutta sen yli sata vuotta jatkunut kaivaminen on aiheuttanut isot päästöt ja muokannut ympäristöä valtavasti.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on myöhästyttänyt aikeita sulkea kaivoksia. Kaivosten lähellä muutoin tasaista maisemaa täplittävät puolikoksi- ja tuhkamäet.
”Itä-Virumaa on vastakohtaisuuksien maakunta”, Virta toteaa.
Palavastakivestä huolimatta virolaiset ovat onnistuneet suojelemaan soitaan. Ensimmäiset suunnitelmat kansallispuiston perustamiseksi Alutaguseen tehtiin yli sata vuotta sitten, ja ensimmäisenä suojeluun pääsi reilun tuhannen hehtaarin Ratvan alue Murakan suolla vuonna 1938. Laajempi soiden suojeluliike syntyi neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Susivihaa ei ole
Alutagusen aluetta kutsutaan Viron Siperiaksi, sillä sen luonto on samankaltaista taigaa.
”Karhuja sanotaan olevan täällä enemmän kuin ihmisiä”, Virta kertoo.
Ne kulkevat alueelle Venäjältä Peipsijärven pohjoispuolelle jäävän maakaistaleen halki. Susia Virossa on noin 300. Kannanhoidollisella metsästyksellä niitä kaadetaan satakunta vuosittain. Susipelkoa ei juuri ole.
”Susi on Viron kansalliseläin, mikä kertoo suhtautumisesta siihen.”
Virta on kohdannut suden ensimmäisen kerran Soomaalla, kun eläin ylitti Virossa tyypillistä viivasuoraa metsätietä. Toinen ikimuistoinen kohtaaminen oli ilveksen kanssa, kun se jäi rauhassa istuskelemaan keskelle tietä ja lopulta ryhtyi tarpeilleen.
Ilves- ja susikannat ovat Alutagusessakin voimissaan. Alutagusen ylpeys on kuitenkin liito-orava, jonka tiettävästi ainoat virolaiskannat elävät Iisakun kylän tuntumassa ja muualla Itä-Virumaalla.
Lintulajeista harvinaisimpia ja arimpia ovat mustahaikarat. Petolintuja on paljon, kotkalajejakin kolme. Alutagusen symboli on kalasääksi.
Suo on virolaisten järvi
Suo on virolaisten mielenmaisema. Sen vahvisti myös Postimees-lehden kysely muutama vuosi sitten. Suurmies Lennart Meren tai Viron lipun sijaan maan symboliksi nousi lukijoiden äänestyksessä suo. Metsä oli kolmannella sijalla.
”Virolaisilla on suomalaisten tavoin luontosuhde. Suo on virolaisille sama kuin suomalaisille järvet”, Virta sanoo.
Soilla käydään marjastamassa, kulkemassa, uimassa. Virta muistaa edelleen, miltä tuntui sukeltaa ensi kertaa suon ruskeaan veteen. Miten vesi oli pinnalla lämmintä, mutta samaan aikaan varpaita paleli.
”Koronan aikaan poliisin piti rajoittaa ihmisten pääsyä Viru-suolle Tallinnan itäpuolella, jotta turvavälit säilyvät.”
Suot ovat toimineet myös turvapaikkoina sotien aikana. Niillä liikkui aikanaan myös paikallinen poluvernikkien kansa.
Paluu lapsuuteen
Virta palaa virolaisilla soilla takaisin omaan lapsuuteensa. Isä-Heikki rengasti petolintuja Pohjois-Pohjanmaalla ja otti mukaansa kuusivuotiaan Mikon.
Virralla on edelleen tallessa vihko, johon hän kirjasi havaintojaan tikkukirjaimin ja tavuviivoin sekä piirtäen.
”Suolla on tuttu lapsuuden tuoksu”, Virta kertoo.
Heikki Virta puolusti yleisönosastoilla erityisesti maakotkia ja kanahaukkoja.
”1980-luvulla petolintuviha oli vielä voimissaan. Muistan nähneeni tuhottuja pesiä.”
Virossa luonnosta on tullut Mikko Virran työ. Hän osallistui Viron ensimmäiseen luontomatkailukoulutukseen vuonna 2005. Silloin luontomatkailu oli maassa vielä lastenkengissä. Virta kuitenkin ymmärsi, mitä britit ja hollantilaiset halusivat.
”Vein ryhmän Tallinnan lähellä olevaan metsään ja käskin kuunnella hiljaisuutta”, hän kertoo.
Nyt tilanne on muuttunut. Viro markkinoi itseään maailmalle metsillä ja soilla. Ne ovat myös Virran mielenmaisemia.
”Lumoudun edelleen virolaisista maisemista. Täällä on todella hienoja paikkoja.”
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
