Kello lähenee puolta kahta yöllä, ja minä sahaan puita nurin koivikossa. Kenenhän idea tämä oikein oli? Hyttysiä on infernaalinen määrä, mutta kesäyön valossa näkee toki puita kaataa.

Yösahailu kuuluu savottaan, jonka tarkoituksena on selvittää, ­onko tietokoneella päivätyönsä ­tekevästä metsäläisestä enää kaatamaan puita moot­torisahalla. Omatoimisten metsätöiden perusleipää, taimien istutusta ja pusi­koiden raivausta, on jo tullut tehtyä useaan otteeseen.

Mökkitien varressa olevaa peltokoivikkoa katsellessa mieleen on iskostunut ajatus varsinaisesta metsätyöstä ­– puunkaadosta miestyönä. Sillähän sitä maksettiin navetta ja hankittiin uutta pirttikalustoa Täällä Pohjantähden alla -kirjoissakin.

Moottorisahalla koivikkoon

Siihen on muutama hyvä syy, miksi valitsin ruotsalaisvalmisteisen moottorisahan ulkoilutuspaikaksi ensiharvennettavan peltokoivikon. Jos kaupunkilainen meinaa lomallaan metsätöitä tehdä, urakka-alue kannattaa valita mahdollisimman helposta paikasta. Mökin ja tien vieressä sijaitseva peltokoivikko täyttää ehdon.

Toiseksi koivu on sellainen puulaji, jota voi kaataa kesäaikaan ilman pelkoa puita lahottavan juurikääpäsienen leviämisestä. Jos sahaisin kuusia tai mäntyjä, puiden kannot tulisi käsitellä juurikäävän leviämisen ehkäisemiseksi. Ja se taas vaatisi niin käsittelyainetta kuin kasvinsuojelututkinnon.

Kolmanneksi peltokoivikko on laadultaan sellainen metsä, jossa amatöörisahaajan ei tarvitse niin paljon pelätä virheitään. Koivikossa riittää kaadettavaksi hirvien käyriksi katkomia tai muuten huonolaatuisia puuyksilöitä.

Neljäs koivikkosavottaa puoltava tekijä on, että nuoresta koivikosta kertyy kuitu- ja polttopuuta, jota on helpompi ja turvallisempi tehdä kuin tukkia. Arvokkaan tukkimetsän katkontaan ei tällä moottorisahakokemukselle olisi kannattanut lähteä.

Laadukkaimmat koivut jätetään

Työmaani sijaitsee Kouvolassa, Kaakkois-Suomessa. Matkaa Kannaksen rajalle on linnuntietä noin 50 kilometriä. Yösahauksen lomassa muistuu mieleen, että koivikot taisivat muinoin olla Karjalassa jonkinlaisia pyhiä paikkoja tai peräti uhrilehtoja.

Voi myös olla, että mieli alkaa temppuilla väsymyksestä. Kesäyön valossa kuultavassa koivurivistössä ja sen takana tihenevässä pimeydessä on kauneuden lisäksi jotain pelottavaa. Hyttysten armeija ajaa taas käynnistämään sahan, ja kesäyön mystiikka kaikkoaa.

Astelen sahan kanssa maaperällä, joka on ollut sukutilan peltoa vuosisatojen ajan. Vuodesta 2001 lähtien pellolla on kuitenkin kasvanut rauduskoivuja, Suomen kansallispuita.

Kun pellolle istutettu koivikko saavuttaa 15–20 vuoden iän, se on taloudellisessa mielessä aika harventaa. Ennen kuin pääsin sahoineni öiseen koivikkoon, minun piti kuitenkin pysähtyä hetkeksi. Amatöörin ei kannata syöksyä taimikkoon saati harvennusmetsään ilman työmaalla tapahtuvaa suunnittelua.

Ennen urakan aloittamista piti löytää vastaukset neljään kysymykseen: millä tavalla koivikkoa tulee harventaa, millaista myyntipuuta koivuista katkotaan, miten puut kaupataan ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, voiko luonnon monimuotoisuutta huomioida puupellolla.

Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen voi yllättää monia, mutta aloitetaan koivikon harvennusohjeista. Koivikon ensimmäisessä harvennushakkuussa tärkeintä on laatu. Pellolle jätetään kasvamaan suorimmat puunrungot.

”Rungon suoruuteen kannattaa kiinnittää erityishuomiota. Varsinkaan ensiharvennuksessa ei tule ajatella, että jätetään isoimpia runkoja sen takia, että niitä saataisiin nopeasti järeytettyä”, kertoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkija Pentti Niemistö.

Vanhoissa, paljasjuuritaimilla istutetuissa ja jo päätehakkuuvaiheen saavuttaneissa peltokoivikoissa tukkia on kertynyt oletettua vähemmän juuri puiden tyvimutkien, lenkouden ja värivikojen vuoksi.

Inhimillinen puulaji

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että noin kolmen hehtaarin suuruiseen peltokoivikkoon mahtuu monenlaista puustoa. Huomaan nopeasti, että jossain kohtaa paksu ja monihaarainen koivunrunko kannattaa ehdottomasti kaataa pienempien, mutta suorempien runkojen tieltä.

Pahimpiin paikkoihin mutkaisia tyviä on jätettävä, sillä vieressä ei ole tarjolla kuin suuremman puun varjoon jääneitä tupsulatvaisia koivuriukuja. Koska nämä kohdat ovat vähissä, koivikkoon on menty harvennuspuuhiin riittävän ajoissa.

Ensiharvennuksen otollisin ajankohta menee nopeakasvuisessa koivikossa ohi muutamassa vuodessa. Harvennus pitää tehdä, kun koivikon valtapuut ovat 13–15-metrisiä.

Koivu on siitä inhimillinen puulaji, että sen luonteeseen kuuluvat olennaisena kaikenlaiset viat. Myyrät, jänikset, hirvet ja hyönteiset vioittavat koivuja taimivaiheesta lähtien.

Puunrungon ”haavoista” koivun sisään menee muun muassa sienitauteja, jotka aiheuttavat lahoa ja värivikoja ja haittaavat koivun jatkojalostusta. Ensiharvennuksessa kaadetaan siis myös vialliset koivurungot, joissa on halkeamia tai koroja.

Niemistön mukaan koivikkoon jätetään ensiharvennuksessa noin 700 runkoa hehtaarille. Amatöörisahaajan kannattaa tässä vaiheessa nostaa kuulosuojaimet korviltaan: 700 koivua hehtaarilla tarkoittaa monen silmissä todella harvaa puustoa.

Koivikon toinen harvennushakkuukerta koittaa 10–15 vuoden kuluttua ensiharvennuksesta. Silloin puuston tiheys putoaa 350 runkoon hehtaarilla.

Millaisiksi pätkitään?

Pellolla kasvavan koivikon ensiharvennus näyttää tarkoittavan sitä, että kun toiset harrastavat kesälomallaan kulttuuria, minä etsin paidan sisään päässyttä paarmaa.

Kun koivusavotan ensimmäinen viikko on takana, herään keskellä yötä ja väitän vaimolle, että kaupunkiasuntoon on päässyt sisään ötököitä, jotka purevat kovaa. Tosiasiassa kyse on siitä, että koivikossa saadut paukamat alkavat kutista vasta vähän aikaa muhittuaan.

Ei ole suuri yllätys, että kesällä tehtävissä metsätöissä suurin pulma ovat hyönteiset ja kuumuus. Myös yöllinen sahauskokeilu tehtiin osin helteen vuoksi.

Sekin on selvää, että moottorisahan käyttö vaatii kuntoa, mutta jääkiekon pelaamisella aikanaan hankittu ja sittemmin ylläpidetty kuntopohja tuntuu riittävän hyvin moottorisahatyöskentelyyn. Voimia pitää riittää myös puunajoon, sillä koivupöllit nostellaan käsin lavalle ja kuljetetaan tienvarteen vanhalla Massey Ferguson -traktorilla.

Katkon kaadetut koivurungot kolmemetrisiksi kuitupuupölkyiksi. Metsäammattilaisilta saadun tiedon mukaan sellutehtaat vastanottavat koivukuitua, jonka pituus on 2,7–3,3 metrin välillä. Pöllien läpimitta tulee olla ohuimmasta kohdasta eli latvapäästä vähintään kuusi senttiä.

Metsänomistajien omatoimista kuitu- ja tukkipuunkaatoa kutsutaan hankintahakkuuksi. Vaikka hankintahakkuut tehdään 99-prosenttisesti talvella, koivukuidun tekemiselle ei ole estettä kesälläkään.

”Jos on hyvin karsiutunutta koivua, se on aika helppoa tehdä ja koivukuidun teossa saattaa päästä ihan hyville työpalkoille”, Kymenlaakson metsänhoitoyhdistyksen korjuuesimies Pekka Kaasinen sanoo.

Kaadetun koivurungon pätkiminen on kieltämättä nopeaa moottorisahallakin, kun oksia ei ole liikaa karsittaviksi. Tiettyjä rajoituksia koivupuun tuoreudelle silti hakkuissa on.

”Kesäkaudella (1.5.–30.10.) kaadettujen koivukuitupuiden on oltava toimitettavissa tehtaalle kolmen kuukauden kuluessa kaadosta”, kertoo UPM:n puumarkkinapäällikkö Panu Kärkkäinen.

Kärkkäisen mukaan koivukuitupuussa kiellettyjä ovat pinta- ja varastolaho, pystykuivuus sekä kuorimista haittaavat mutkat, haarat ja oksat tai oksaryhmät. Kuitupuukasaan ei saisi myöskään ilmestyä pölkkyjä, joissa on huomattavia tyvilaajentumia tai juurenniskoja.

Puuaineksen pehmeää sydänlahoa sallitaan puolet pölkyn latvaläpimitasta, mutta tuoretta puuta on tällöinkin oltava minimilatvaläpimitan (6 cm) verran.

”Koivukuidun kuori aiheuttaa selluprosessissa tuntuvaa haittaa, siksi pölkkyjen hyvä kuorittavuus on tärkeä osa sellun valmistusprosessia”, Kärkkäinen kertoo.

Rapiat 30 euroa kuutiolta

Kun savotta jatkuu päivänvalossa, harvennetussa osassa koivikkoa alkaa hiljalleen näyttää siltä, että entisellä pelolla kasvaa vielä joskus komeaa tukkipuuta.

Nuori peltokoivikko on erinomainen paikka polttopuiden tekoon. Koivuhaloista voisi saada polttopuumyynnissä 60–80 euroa heittomottia kohden, mutta rankojen jalostus klapeiksi vaatisi klapikoneen. Pääosa harvennetuista koivuista myydään siis sellunkeittoon ja loput päätyvät omaan polttopuukasaan.

Puukauppatunnustelut etenevät totta kai vasten kaikkia suosituksia eli puunkaato on jo pitkällä ennen yhteydenottoa puunostajaan. Tukkirekkaa kestävän hiekkatien varteen kasatut koivut tuntuvat kuitenkin kiinnostavan.

Puhelimessa lausuttu hinta-arvio vastaa hankintahakkuina tehdyn koivukuitupuun viime vuosien keskihintaa eli reilua 30 euroa kuutiolta. Omatoiminen puunkaataja voi näiden hintojen perusteella odottaa peltokoivikkohehtaarilla noin 1↔200–1↔800 euron harvennustuloa, puun kertymästä riippuen.

Puupellon monimuotoisuus

Vaikka kyseessä on mitä kirjaimellisimmin puupelto, 20-vuotias peltokoivikko ei ole karu ja eloton ympäristö. Nuoresta iästään huolimatta sillä on jopa yllättävän paljon potentiaalia luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta. Koivun lehtiä, versoja ja silmuja käyttää ravinnokseen yli viisisataa kasvinsyöjälajia.

”Lehtiä syövistä lajeista suurin osa tulee tuon ikäisessä koivikossa jo toimeen”, kertoo Luken tutkija Juha Siitonen.

Nuorissa peltokoivikoissa on myös runsas sienilajisto: niin kasvien juurten kanssa symbioosissa eläviä mykorritsasieniä kuin lehtikariketta ja pudonneita risuja lahottavia lahottajasieniä.

”Syynä on rehevä, lehtomaihin rinnastuva maaperä. Vaikka pelto olisi raivattu aikanaan vähän huonommalle maalle, sitä on lannoitettu jopa satoja vuosia ja kalkitettu myös. Se on muuttanut perusteellisesti maaperää”, Siitonen sanoo.

On uumoiltu, että osa metsitetyistä pelloista voi kehittyä lajistoltaan arvokkaiksi lehdoiksi. Lehtipuuvaltaisista lehdoista on Suomen metsissä puutetta: jopa puolet metsien uhanalaisista lajeista elää lehdoissa.

Säästöpuita puupeltoonkin

Peltokoivikossa on monimuotoisuuden kannalta sama ongelma kuin muissakin talousmetsissä: vanhoja puita, kuolleita puita ja lahopuita on liian vähän. Ensiharvennus vähentää luontaista lahopuun syntymistä, sillä huonoja puita poistetaan sellupuukasaan.

Jos hakkuualueelle malttaa jättää runsaasti säästöpuita, myös peltokoivikosta kertynyttä polttopuukasaa voi katsella hyvillä mielin. Latvarankojen keräily pellolta on luonnon kannalta parempi kuin suurten lehtipuiden poimiminen polttoon muualta metsistä. Jostain syystä suurten lehtipuiden tärkeys luonnon näkökulmasta tuntuu unohtuvan aina, kun ihaillaan työteliäiden polttopuuntekijöiden kasaamia loputtoman pitkiä halkokasoja.

”Metsän käsittelyissä pitää aina muistaa säästöpuuryhmät ja lahopuun tuottaminen. Jos säästöpuuryhmiä ei nyt jätetä, ei niitä ole myöhemmissä harvennuksissa tai päätehakkuissakaan”, Siitonen muistuttaa.

Peltokoivikossa hyvä säästöpuuryhmän paikka löytyy esimerkiksi metsitetyn pellon ja vanhan metsän reunavyöhykkeeltä tai paikasta, jossa on koivujen lisäksi muita puulajeja. Siitonen muistuttaa, että myös koivikossa on tärkeää säästää pystyyn eri puulajeja, kuten raitoja, harmaaleppiä ja haapoja.

Säästöpuiden lisäksi koivikkoon kannattaa tehdä tekopökkelöitä eli katkoa vähäarvoisia ja vikaisia runkoja muutaman metrin korkeudelta ja jättää puun latvus maahan lahoamaan. Pötiköistä ei kerry montaa euroa tappiota metsänomistajalle.

Tekopökkelöt ja niiden kaadetut latvukset tuovat peltokoivikkoon hiljalleen lahopuulla viihtyviä hyönteisiä. Ja sitten tulee myös lintuja.

”Tekopökkelöt tarjoavat vähän järeämpää lahopuuta ja rikastuttavat aika tavalla lajistoa”, Siitonen sanoo.

 

Vielä 30 vuotta tukkimetsäksi

Koivusavotan edetessä tulee selväksi, että amatöörisahaajan ammattitauti ei jätä rauhaan nytkään: koivikko meinaa jäädä suosituksia tiheämmäksi. Sopivan harvennustiheyden arviointiin auttaa taimikonraivauksista tuttu nelimetrinen koealakeppi. Sitä pyöritellessä voi miettiä pystyyn jääneiden puiden tulevaisuutta.

Voimakkaalla harvennustaktiikalla peltokoivikon kiertoaika voi olla 45–50 vuotta. Koivikko kannattaa kasvattaa järeäksi, mutta koivuissa iän myötä lisääntyvien lahovikojen vuoksi puita ei kannata lihottaa loputtomiin.

”Läpimitta rinnankorkeudelta saisi olla päätehakkuuvaiheessa mielellään 30 senttiä. Kun koivut saadaan sellaiseen järeyteen, silloin eivät pienet mutkat haittaa. Ja jos puissa on värivikaa, sitä ei ole liikaa”, Luken Pentti Niemistö kertoo.

Kuusi voi olla hyvä vaihtoehto peltometsään tulevaisuudessa, mutta toisaalta heleään koivikkoon on tullut tykästyttyä.

Kannattiko urakka?

Koivikon ensiharvennus ei ole mahdoton savotta kaupunkilaissahurille. Jos saisin päättää uudelleen, aloittaisin koivujen sahauksen nyt elokuussa helteiden jo mentyä.

Koivikossa tehtyjen erimittaisten työpäivien, vanhanaikaisen puunajotyylin ja työmaalla apuna heiluneiden muiden perheenjäsenten vuoksi savotan ajankäytöstä on vaikea antaa tarkkaa arviota. Ripeäotteinen ja hikeä kaihtamaton amatöörisahaaja selvinnee kuitenkin hehtaarin peltokoivikon harventamisesta ja puiden ajosta seitsemässä päivässä eli viikossa ilman, että työpäivien mittaa tarvitsee venyttää ihan kahdeksaan tuntiin.

Koivikossa tehty yösavotta oli kokemus sekin, mutta ei juuri jouduttanut savotan etenemistä. Helteellä hiki virtaa myös öisin, ja kesäaikaan järkevin työaika lienee varhain aamusta tai illalla auringonlaskun aikoihin.

Elokuun alussa puita oli kasalla 30–40 kuutiota, koivikossa oli heiluttu reilun hehtaarin alalla. Omin käsin harvennettua peltokoivikkoa katselee mielissään. Kansallispuita komeissa riveissä. Ja myös koskematonta säästöpuutiheikköä, josta löytyy toivottavasti pian tikan jälkiä.

Johonkin kohtaan tuli pieni aukko, toisessa kohtaa puusto jäi liian tiheäksi ja siellä täällä on yhä pystyssä monihaaraisia puita. Olisin voinut käyttää kesäloman päiviä hullumminkin. Kokemus oli jälleen hyvä askel sen ymmärtämiseen, että metsässä ei kannata tavoitella täydellistä.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehti Makasiinissa 5/2020.

• Lisää aiheesta: Kuusi kysymystä ensiharvennuksesta

 

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.