”Perintömetsä on välillä taakka, välillä siunaus”, Sanna Ketola pohtii laavulla opiskelupaikassaan Evolla.

Metsät ovat aina olleet mukana elämässä ja metsänomistuksen siirtyminen jonakin päivänä ainoalle perijälle on ollut sanomatta selvää. Silti Ketolasta tuli etämetsänomistaja ja metsäyhtymän osakas yhdessä äitinsä kanssa yllättäen seitsemän vuotta sitten, isän tapaturmaisen poismenon vuoksi.

”Isä oli metsuri ja metsäteknikko, ja kierrettiin metsätaitokilpailuja. Jotain tiesin pohjapinta-alan mittaamisesta.”

Alkukesän istutustyömaat olivat jotain oman halun ja käskyn väliltä. Nyt tuntuu mukavalta, että ensimmäisiä itseistutettuja on jo harvennettu.

Isän hoitotyyli on edelleen läsnä luontoarvojen tärkeydessä, mutta kaikki metsänomistuksen tietotaito ei ehtinyt siirtyä, esimerkiksi raivaussahan käyttö on pitänyt opetella itse.

Näkymätön side ja lattia

Suurin osa Ketolan metsistä juontuu äidinpuoleisen isoäidin isältä. Omistus on siirtynyt sukupolviketjussa sekä ostamalla että yhden sukupolven yli hyppäyttämällä.

Ketola asuu Hämeessä Lammilla, ja metsät ovat Kurikan Jurvassa Etelä-Pohjanmaalla. Välimatkaa on yli 300 kilometriä suuntaansa, joten raivausrästejä kertyy herkästi. Niistä on jatkuva huono omatunto, olo saattaisi olla vapaampi ilman metsänomistusta.

”Vaikka tietää, että siellä ne metsät säilyvät ja kasvavat, niin on painetta mennä raivauksille. Jossakin välissä olin sillä kannalla, että osan voisi myydä, jotta hoitotaakka kevenisi.”

Etämetsänomistajan pitää metsänhoidossa ajatella paitsi itse työtä, myös työn mahdollistavia olosuhteita. Olosuhteet ovat parantuneet, kun mökille hankittiin peräkärrysauna.

Toisaalta sukumetsät ovat ankkuri: ne kiinnittävät näkymättömillä siteillä juuri sinne, vaikka kuinka pyristelisi irti juuriltaan. Metsät ovat myös näkymätön lattia, jota alemmas ei voi pudota, jos tulee työttömyyttä tai muuta elämän turbulenssia.

Senkin hän on huomannut, että metsänomistus saattaa herättää kademieltä.

”Mutta en näe siihen mitään syytä, kun en ole tehnyt yhtään puukauppaakaan.”

Jotenkin metsä kutsuu

Meneillään olevat metsätalousinsinööriopinnot ovat Sanna Ketolalle tie jo kolmanteen ammattiin. Aiemmat ammatit ovat kosmetologi ja Helsingin yliopistosta valmistunut farmaseutti.

”Farmaseuttina sain vain keikkatöitä. Rupesi tuntumaan, että jotakin muutakin pitäisi kokeilla.”

Hän pohtii, että ilman omia metsiä voisi opiskella jotain muuta, mutta biologinen alkutuotanto kiehtoo joka tapauksessa.

”Tavallaan palasin henkiseen kotiin. Metsäsuhde on aina ollut, mutta koulun myötä asioita alkaa miettiä monipuolisemmin.”

Viimeiset opintopuristukset ovat menossa.

”Kun tämän koulun saa pakettiin, niin pitää miettiä, muuttaako sitten takaisinpäin. Jotenkin metsä kutsuu, kuin koiran talutusnarusta vedettäisiin.”

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.