Mistä tietää, mikä puulaji uudistusalalle sopii? Millainen metsikön puuntuotoskyky on? Tarvitaanko lannoitusta? Onko jatkuva kasvatus hyvä vaihtoehto? Vastaukset muun muassa näihin kysymyksiin löytyvät, kun selvittää, millaisesta kasvupaikasta on kyse.

Kaikkiaan suomalaisesta luonnosta löytyy satakunta erilaista metsä- ja suotyyppiä. Kaikkia ei tarvitse tuntea, mutta päälinjat on hyvä hallita. Ensimmäinen askel on opetella erottamaan toisistaan kivennäismaa ja suo.

Kasveista liikkeelle

Metsätalousmaasta noin 65 prosenttia on kivennäismaata ja noin 35 prosenttia suota. On siis kohtalainen mahdollisuus, että luonnossa liikkuessaan päätyy suolle.

Onko niin käynyt, sitä kannattaa lähteä selvittämään katselemalla ympärilleen, neuvoo Helsingin yliopiston professori Harri Vasander.

”Jos kasvillisuudesta yli 75 prosenttia on suokasveja, ollaan suolla”, hän sanoo.

Helpoimmin tunnistettavia suokasveja ovat rahkasammalet, suopursu, juolukka, karpalo, lakka, tupasvilla sekä erilaiset kortteet ja sarat. Vasanderin mukaan jo sillä, että tunnistaa rahkasammaleiden suvun, pääsee pitkälle.

Tyypillisiä kivennäismaiden kasvilajeja ovat taas ahomansikka, sananjalka, kielo, käenkaali, oravanmarja, mustikka ja puolukka. Näisä neljä viimeistä viihtyy myös soita ojittamalla syntyneillä turvekankailla.

Kaiva kuoppa

Aina suokasvien osuus ei yllä 75 prosenttiin, vaikka kyseessä olisikin suo. Siksi kannattaa tarkistaa, miltä näyttää maanpinnan alla, sanoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkija Tiina Tonteri. Jos maanpinnan alta löytyy turvetta, on kyseessä suo, vaikka paikalla ei suokasveja juuri kasvaisi.

Sen, onko maanpinnan alla kivennäismaata vai turvetta, saa selville kaivamalla maahan pienen kuopan. Kivennäismaan päällä olevan turvekerroksen tunnistaa siitä, että siinä näkyy runsaasti kuolleita ja lahoamattomia kasvinosia.

Jos kivennäismaan päällä ei ole turvekerrosta, on kyseessä kangasmetsä tai lehto. Kangasmetsissä kivennäismaan pinnassa on usein ruskea ja huopamainen muutaman sentin paksuinen kangashumuskerros. Lehdoissa kangashumuskerrosta ei ole, vaan kivennäismaan pintaosa koostuu mururakenteisesta tummasta mullasta.

Maaperän koostumusta voi myös arvioida puukon tai rassin avulla. Rassina toimii esimerkiksi keppi tai pala harjaterästä. Puukon terän tai rassin saa työnnettyä turpeeseen mutta ei kivennäismaahan.

Jos vielä tämän jälkeen on epävarma siitä, onko maanpinnan alla kivennäismaata vai turvetta, voi maa-ainesta Vasanderin mukaan myös maistaa.

”Kivennäismaa narskuu hampaiden välissä, turve ei. Tämä on selkeä ja helppo testi, mutta maa-ainesta ei kannata niellä.”

Vaikutusta metsänhoitoon

Kivennäis- ja turvemaiden erottaminen toisistaan on tärkeää, sillä metsänkasvatuksen lähtökohdat ovat niillä erilaiset. Tämä heijastuu kaikkiin metsänhoitotoimiin, Vasander korostaa.

Turvemailla puunkasvatuksen haasteena on usein liiallinen veden määrä. Valtaosa turvemaiden talousmetsistä sijaitseekin ojitetuilla soilla. Metsänhoitoa suunnitellessa pitää huolehtia myös vesiensuojelusta.

Ravinteista voi olla pulaa sekä kivennäis- että turvemailla, mutta puuttuvat ravinteet eivät yleensä ole samoja.

”Varsinkin avosoista ja sekatyypin soista syntyneissä suometsiköissä on herkästi kaliumin ja fosforin puutosta, kun taas kivennäismaalla uupeloa on typestä”, Vasander sanoo.

Maaperän heikon kantavuuden vuoksi puunkorjuu on turvemailla kivennäismaita haastavampaa, mutta esimerkiksi sekapuuston kasvatus ja jatkuva kasvatus voivat onnistua siellä kivennäismaita paremmin.

Kivennäismaa, kangas, kangasmaa ja kangasmetsä

Kivennäismaasta käytetään usein myös nimitystä kangas, kangasmaa tai kangasmetsä. Varsinaisia synonyymejä nämä eivät ole, sillä kivennäismaahan luetaan myös lehdot, jotka eivät ole kangasmetsiä. Esimerkiksi metsälaissa lehdot luetaan kangasmetsiin, jolloin kangasmetsä tarkoittaa samaa kuin kivennäismaan metsä.

Suo ja turvemaa

Suo ja turvemaa mielletään usein synonyymeiksi, mutta tieteellisissä julkaisuissa ja kansainvälisissä yhteyksissä suo tarkoittaa yleensä sellaista kasvupaikkaa, jolla kasvaa suokasvillisuutta. Turvemaalla taas ei tarvitse olla suokasvillisuutta, kunhan kivennäismaan päällä on turvekerros. Metsälaissa suoksi lasketaan vain sellaiset kasvupaikat, joilla turvekerroksen paksuus on yli 30 senttimetriä.

Artikkelia varten on haastateltu myös Luken tutkijaa Juha-Pekka Hotasta (Ecodive-projekti, Karelia CBC-ohjelma). Lisäksi on hyödynnetty Metsäkustannuksen kustantamia kirjoja Metsätyypit – opas kasvupaikkojen luokitteluun ja Suotyypit ja turvekankaat – kasvupaikkaopas. Metsälehti ja Metsäkustannus ovat osa Tapio-konsernia.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.