Loikkasitko metsässä kulkiessasi ojan yli? Jos loikkasit, olit todennäköisesti turvekankaalla eli aikoinaan ojitetulla suolla.

Asian voi varmistaa kaivamalla hieman ojan pohjaa tai reunaa, neuvoo Helsingin yliopiston professori Harri Vasander. Jos vastaan tulee turvetta, on kyseessä turvekangas. Turpeen taas tunnistaa siitä, että siinä näkyy runsaasti kuolleita mutta lahoamattomia kasvinosia.

Soita ojitettiin Suomessa metsätalouskäyttöön varsinkin 1950–1980-luvuilla. Kun suo ojitetaan, maaperässä olevan veden pinta laskee, mikä saa puuston kasvun kiihtymään. Samalla kosteisiin olosuhteisiin tottuneet suokasvit alkavat vaihtua kivennäismaan kasveihin.

Ojitettu suo muuttuu ensin ojikoksi, sitten muuttumaksi ja lopulta turvekankaaksi. Välimuotojen raja on häilyvä, mutta turvekankaasta puhutaan yleensä siinä vaiheessa, kun 75 prosenttia kasvillisuudesta on kivennäismaan lajeja.

Viisi tyyppiä

Turvekangastyyppejä on viisi: ruoho-, mustikka-, puolukka-, varpu- ja jäkäläturvekangas. Lisäksi kaikki turvekangastyypit jaetaan ykkös- ja kakkostyyppeihin. Ykköstyypit ovat lähtökohdiltaan puustoisia korpia ja rämeitä eli kuivempia soita, kakkostyypit avosoita ja sekatyypin soita eli märempiä soita.

”Luokittelussa on haluttu säilyttää suon alkuperäisen vesitalouden historia”, selventää Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Markku Saarinen.

Jaottelulla on merkitystä myös metsätalouden kannalta, sillä puusto kärsii kakkostyypin turvekankailla herkästi varsinkin kaliumin puutteesta.

”Kakkostyypin turvekankaita pitää lannoittaa. Kaliumin puute voi tappaa hyväkasvuisenkin puuston nopeasti”, Vasander sanoo.

Käytännössä lannoitustarve koskee lähinnä mustikka- ja puolukkaturvekankaiden kakkostyyppejä. Ruohoturvekankaiden kakkostyypit ovat harvinaisia. Osa varputurvekankaista ja kaikki jäkäläturvekankaat ovat niin karuja, että niillä metsätalous ei kannata.

Puulajeissa vaihtelua

Turvekankaiden puuston ja muun kasvillisuuden sanelee pitkälti se, onko kyseessä ykkös- vai kakkostyyppi. Jyrkimmillään ero ykkös- ja kakkostyypin välillä on mustikkaturvekankailla. Ykköstyypillä puusto on yleensä kuusivaltaista, kakkostyypillä useimmiten mänty-hieskoivusekametsää. Opaskasveihin kuuluvat muun muassa oravanmarja ja metsätähti.

Ruohoturvekankailla valtapuu on yleensä kuusi, mutta kakkostyypillä se voi olla myös hieskoivu. Ykköstyypillä hieskoivua kasvaa sekapuuna, kuten myös muita lehtipuita ja mäntyä.

Ruohoturvekangas ykkösen opaskasveja ovat kotkansiipi ja muut lehtojen ja lehtomaisten kankaiden saniaiset sekä etelässä käenkaali ja pohjoisempana metsäkurjenpolvi. Ruohoturvekangas kakkosella saniaisia on vähän, mutta käenkaalia, metsäkurjenpolvea ja kultapiiskua esiintyy.

Puolukkaturvekankailla kasvaa yleensä mäntyvaltainen puusto, mutta ykköstyypillä valtapuu voi olla myös kuusi. Hieskoivu kasvaa sekapuuna erityisesti kakkostyypillä. Puuston alla viihtyvät muun muassa mustikka ja puolukka, kakkostyypillä myös tupasvilla.

Varputurvekankaiden pääpuulaji on mänty. Sekapuuna kasvaa heikkokasvuisia hieskoivuja ja kitukasvuisia kuusia. Puuston alla on suopursua, juolukkaa ja kanervaa, kakkostyypillä myös muun muassa tupasvillaa.

Jäkäläturvekankaiden puusto on heikkokasvuista männikköä. Kanerva ja variksenmarja viihtyvät siellä hyvin, ja poronjäkälää on runsaasti.

Sekä jaksollinen että jatkuva käyvät

Turvekankaille sopivat Saarisen ja Vasanderin mukaan sekä jaksollinen metsänkasvatus että jatkuva kasvatus. Jaksollisessa metsänkasvatuksessa uudistaminen perustuu yleensä kääntö- tai ojitusmätästykseen ja istutukseen, jatkuvassa kasvatuksessa esimerkiksi poiminta-, pienaukko- tai kaistalehakkuisiin.

”Turvekankaat on yleensä kivennäismaita helpompi muuttaa jatkuvan kasvatuksen alueiksi, sillä niiden puusto on alun perinkin eri-ikäistä ja -kokoista”, Vasander sanoo.

Turvekankaiden puuntuotos ei Saarisen mukaan juuri eroa ravinteisuudeltaan vastaavien kivennäismaiden puuntuotoksesta. Metsätalouden kannattavuus on turvemailla kuitenkin kivennäismaita heikompi.

”Ojitusalueilla voidaan joutua tekemään kunnostusojituksia, vesiensuojelutoimenpiteitä ja tuhkalannoitusta, ja puunkorjuun kustannukset ovat siellä suuremmat”, Saarinen luettelee.

Suosta kivennäismaaksi

Suomen suopinta-ala oli sotien jälkeen noin kymmenen miljoonaa hehtaaria. Siitä vajaat kuusi miljoonaa hehtaaria ojitettiin metsätaloutta varten, kertoo Markku Saarinen Luonnonvarakeskuksesta.

Nykyisin ojitettuja soita arvioidaan olevan noin viisi miljoonaa hehtaaria, sillä ojitetuista soista noin miljoona hehtaaria on muuttunut kivennäismaiksi.

”Huomattava osa tästä pinta-alasta on entisiä ohutturpeisia soita, joiden turvekerros on vuosikymmenien saatossa maatunut ja hajonnut hiilidioksidina taivaan tuuliin. Sama ilmiö jatkuu edelleen.”

Kehitystä tapahtuu myös toiseen suuntaan. Siellä, missä ojitettujen soiden ojat kasvavat umpeen tai ne tukitaan, suokasvillisuus valtaa jälleen alaa ja turvetta alkaa taas muodostua.

70 %

Etelä-Suomen suopinta-alasta noin 70 prosenttia on ojitettu. Pohjois-Suomessa vastaava luku on noin 40 prosenttia. Lähde: Luke

Artikkelissa on hyödynnetty Metsäkustannuksen kustantamaa kirjaa Suotyypit ja turvekankaat – kasvupaikkaopas. Metsälehti ja Metsäkustannus ovat osa Tapio-konsernia.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.