Kaskeaminen taidetaan nykyään tuntea parhaiten oheisesta Eero Järnefeltin maalauksesta. Voidaan kuitenkin sanoa, että Suomenniemen kansa ei olisi näin runsaslukuinen ja lähes koko Suomen pinta-ala asuttuna ilman kaskiviljelyä ja sen tuomaa huomattavaa ravintolisää.

Kaikki kaskiajan merkit eivät ole vielä tyystin hävinneet maastosta. Meidänkin omistamaltamme lieksalaiselta vaaran kulmalta löytyy useita kaivantoja, joita on käytetty kaskiajan nauriiden säilytyskuoppina.

Yksi niistä on erittäin hyvin säilynyt ajan hammasta vastaan. Kuopan pituus on 4,5 metriä, leveys kaksi ja syvyys kaksi metriä. Kuoppaan on siten mahtunut noin 18 kuutiometriä eli 18 000 litraa nauriita. Avonaisen kuopan katteena käytettiin kuusenhavuja ja hiekkaa.

Nauris tuotti kaskimaissa hyviä satoja, ja se olikin pääasiallinen juures 1700-luvulle asti, jolloin peruna syrjäytti sen vähitellen.

Rieskamaa oli nauriskaski

Neljä kaskityyppiä olivat tavallinen kaski, rieskamaa, huuhta ja pykälikkömaa. Rieskamaa oli ns. tuorekaski, jota ei puiden kaatamisen jälkeen jätetty seisomaan yli talven kuten tavallista kaskea vaan poltettiin pian kaadon jälkeen. Kaato tapahtui keväällä heti lehtien puhjettua ja poltto vielä samana keväänä ennen kylvöaikaa.

Rieskamaan viljelykasvit olivat ohra, tattari, nauris ja pellava. Yleisimmin viljeltiin naurista. Nauriskaski voitiin myöhäisen kylvöajan ansiosta polttaa myöhemmin kuin muut rieskamaat, joten ne ehtivät paremmin kuivaa ja poltto oli helpompaa.

Nauriin siemenet kylvettiin poltettuun mahaan usein kolmessa erässä. Ensimmäinen kylvökerta oli viikkoa ennen juhannusta, toinen juhannuksena ja kolmas viikko juhannuksen jälkeen. Ensimmäisen kylvön sato voitiin käyttää heti nauriin kasvettua syöntikokoon, toisen kylvön nauriit säilöttiin kuoppiin ja kolmannen käytettiin loppusyksystä talven tuloon asti.

Paras tapa nauriinsiemenen kylvämiseen oli sylkeminen, jolloin syljestä kastunut siemen tarttui hyvin tuhkamaahan ja iti nopeasti. Toinen tapa oli sekoittaa siemenet hiekkaan ja kylvää seos käsin.

Tynnyrinalalta (vajaa puoli hehtaaria) saatiin yleensä 50–100 tynnyriä (83­­–165 hehtolitraa) nauriita.

Kaskinaurista oli 1700-luvulle asti kahta päätyyppiä: litteää naurista ja pitkulaista teräväkärkistä naurista. Litteä nauris oli makeampi, mutta pitkulainen kestävämpi.

Pitkulaisen nauriin viljely väheni litteän nauriin tieltä ja loppui vähitellen kokonaan, eikä sitä enää 1800-luvun loppupuolen jälkeen juurikaan viljelty.

Litteää kaskinaurista on 1900-luvulle saakka säilynyt useita muunnoksia, jotka poikkeavat hieman toisistaan värin ja lehtimuotojen suhteen.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.