Metsälehden numerossa 7/2025 ja verkkosivuilla kritisoitiin voimakkaasti Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuottamaa kasvihuonekaasuinventaariota ja sen kehittämistä sekä väitettiin nykyisin käytössä olevaa metsäojitettujen soiden maaperän hiilidioksidipäästöjen laskentamallia (tästä eteenpäin ’nykyinen turvemaametsien maaperämalli’) ja sen taustalla olevaa tutkimusta kelvottomaksi. Asian käsittely oli yksipuolista ja kritiikki perustui merkittävältä osin tietämättömyyteen ja väärinymmärryksiin. Kukaan lehdessä haastatelluista ei ole ollut kehittämässä kasvihuonekaasujen inventaariolaskentaa tai osallistunut laskentaan. Haastateltujen joukossa ei ollut myöskään soiden kasvihuonekaasupäästöjen asiantuntijoita.
Kasvihuonekaasuinventaariota kehitetään aktiivisesti ja uusia laskentamenetelmiä otetaan käyttöön sitä mukaa, kun uusi tutkimustieto sen mahdollistaa. Lehdessä kritisoitu, vuonna 2023 käyttöön otettu nykyinen turvemaametsien maaperämalli on tällaisen kehitystyön tulos. Kehitystyö oli mahdollista aiheesta tehdyn vertaisarvioidun tutkimuksen pohjalta (Ojanen ym. 2010, 2012, 2013, 2014), mutta mallin koostaminen ja käyttöönotto inventaariolaskennassa vaativat vielä erillisen vertaisarvioidun tieteellisen artikkelin (Alm ym. 2023). Vasta tämän jälkeen voitiin olla riittävän varmoja, että malli tuottaa valtakunnan tasolla realistisen ja inventaarion tarvitseman, vuodesta 1990 alkavan aikasarjan metsäojitettujen soiden maaperän hiilidioksidipäästöistä. Toimittaja Mikko Riikilän mukaan ”todellisuudessa ei ole mitään takeita, että Suomen päästöt lisääntyivät [kun uusi laskentamalli otettiin käyttöön].” Eivät päästöt lisääntyneetkään, mutta päästöarvio tarkentui ja erityisesti käsitys päästöjen ajallisesta kehityksestä muuttui aiempaa realistisemmaksi.
Kuten kasvihuonekaasulaskennan kehittäjät ja soiden kasvihuonekaasupäästöjen tutkijat hyvin tietävät, ilmaston, ravinteisuuden ja maankäytön ohella keskeinen ojitetun turvemaan hiilidioksidipäästöjä säätelevä tekijä on vedenpinnan syvyys. Vedenpinnan syvyys on nykyisessä turvemaametsien maaperämallissa mukana epäsuorasti, puuston pohjapinta-alan ja ilman lämpötilan kautta. Puuston pohjapinta-alan ja vedenpinnan syvyyden välinen yhteys on voimakas, koska puuston haihdutus säätelee lämpimään vuodenaikaan vedenpinnan syvyyttä.
Professori Annamari Laurénin kirjoituksessa suurin huoli on, että nykyinen maaperämalli tuottaa turvemaametsille epärealistisia päästöarvioita, koska vedenpinnan syvyys ei suoraan sisälly malliin. Turvemaametsien maaperän hiilidioksidipäästöjä on nykyisen kaltaisessa ilmastossa arvioitu myös simulaatiolla, joka kattaa kaikki Suomen metsämaan ojitusalueet ja johon sisältyy hydrologisella mallinnuksella tuotettu vedenpinnan syvyys (Lehtonen ym. 2023). Näin laskettuna päästöarvio on samaa tasoa kuin nykyisellä turvemaametsien maaperämallilla lasketut viime vuosien päästöarviot. Päästöjen mallinnus vedenpinnan syvyyden perusteella ei siis näytä olennaisesti muuttavan päästöarviota.
Nykyisessä turvemaametsien maaperämallissa hiilidioksidipäästöt kasvavat ilmaston lämmetessä, ja tämä kehitys on valitettavan realistinen. ”Päästöviisarit” eivät kuitenkaan ilmaston lämmetessä osoita ”taivaisiin”, kuten professori Laurén mallin tuloksia kuvailee. Päin vastoin, uusimmat vuoden 2022 kattavasti eri maissa raportoidut päästöluvut kertovat, että Suomen metsäojitettujen soiden hehtaarikohtaiset päästöt (2,3 t CO2/ha/vuosi) eivät edelleenkään ole edes puolta Ruotsin raportoimista hehtaarikohtaisista päästöistä (5,3 t CO2/ha/vuosi). Toimittaja Riikilä väliotsikoi kirjoituksessaan ”Ruotsissa turpeen päästöt pienemmät”, mutta ei pysähdy miettimään, mistä se johtuu. Suomessa metsäojitettujen soiden päästöt ovat suuret, koska metsäojitettuja soita on paljon. Niiden kasvihuonekaasuinventaarion piiriin kuuluva pinta-ala on Suomessa yli nelinkertainen Ruotsiin verrattuna.
Professori Laurénin pääargumentti, jonka mukaan nykyisen turvemaametsien maaperämallin hajotuksen lämpötilaherkkyys on ylisuuri, on yksinkertainen ajatusvirhe. Laboratoriossa mitattu hiilidioksidipäästön lämpötilaherkkyys, johon Laurén maaperämallin lämpötilaherkkyyttä vertaa, on kuvaus siitä, miten aineen hetkellinen hajotusnopeus muuttuu, kun sen lämpötilaa muutetaan muiden tekijöiden säilyessä samoina. Maaperämallin lämpötilaherkkyys puolestaan on tilastollinen kuvaus siitä, miten vuoden aikana maaperästä vapautuvan, maastomittauksiin perustuvan hiilidioksidipäästön summa muuttuu, kun touko-lokakuun ilman keskilämpötila muuttuu. Molemmissa on kyse hajotustoiminnan lämpötilaherkkyydestä, joka voidaan Laurénin tapaan esittää suhteellisena muutoksena lämpötilan muuttuessa. Mutta vaatimus, että näitä suhteellisia muutoksia kuvaavien lukuarvojen pitäisi olla samaa kokoluokkaa, on yhtä mielekäs, kuin vaatisi mansikoiden ja mustikoiden olevan samankokoisia, koska molemmat ovat marjoja ja molemmilla on läpimitta, joka voidaan mitata millimetreinä.
Alkuvuoden metsänielukeskustelun erikoisuus on ollut usko vakiopäästökertoimien siunauksellisuuteen. Metsälehden kirjoituksessaan emeritusprofessori Erkki Tomppo pitää hyvänä, että ”Ruotsissa ojitettujen soiden maaperän hiilipäästöt lasketaan mittauksiin perustuvilla päästökertoimilla. Päästöt vaihtelevat siis vain, jos pinta-ala vaihtelee”. Mittauksiin Suomenkin käyttämän mallin hiilipäästöarviot perustuvat, ja miten vakiona vuodesta toiseen pysyvä päästöestimaatti on parempi kuin ympäristöoloihin ja metsien kehitykseen reagoiva estimaatti? Mitä jos puuston kasvullekin käytettäisiin vakioarvoa ja arvio puuntuotoksesta muuttuisi vain, jos metsien pinta-ala muuttuu?
Tutkimusprofessori Hannu Ilvesniemi pohtii, että ”maan hiilivaraston suuresta paikallisesta vaihtelusta johtuen on lähes mahdotonta osoittaa tilastollisesti merkitsevästi maan hiilivaraston lyhyen aikavälin pieniä muutoksia.” Tämä on aivan totta, mutta tämä ongelma koskee Ruotsia, ei Suomea, joka on viisaasti valinnut mallinnuksen maaperän hiilivarastojen vuosittaisen muutoksen seuraamiseen. Ilvesniemen mukaan ”turvemaiden vuotuisten muutosten mittaaminen hiilivaraston koon muutosta seuraamalla ei ole mahdollista edes teoriassa”. Juuri näin, ja siksi turpeen hiilivaraston muutos nykyisessä turvemaametsien maaperämallissa lasketaankin karikesyötteen ja turpeen ja karikkeen hajoamisen erotuksena.
Nykyinen turvemaametsien maaperämalli on – kaikkeen mallinnukseen vääjäämättä liittyvästä epävarmuudesta huolimatta – toimiva kuvaus siitä, miten metsäojitettujen soiden maaperän hiilidioksidipäästöjen taso ilmaston lämmetessä kehittyy, jos soiden kuivatusta ei laajamittaisesti vähennetä. Kuivatusta on tähän mennessä aktiivisesti vähennetty ennallistamalla ja metsäojitettuja soita onkin ennallistettu reilut 50 000 hehtaaria. Professori Laurén on huolissaan, ettei käytössä oleva malli huomioi ”ojien tukkimisesta, taivaan akkunoiden aukenemisesta ja maan tulvimisesta” johtuvaa vedenpinnan nousua. Ei ole tarkoituskaan. Ojien tukkimisen ja suon ennallistamisen jälkeisiin kasvihuonekaasupäästöihin on kehitteillä oma inventaariomenetelmänsä, jolla näiden toimenpiteiden vaikutukset saadaan näkyviin kasvihuonekaasuinventaarion tuloksissa.
Viime vuosikymmenien kunnostusojitusten, puuston lisääntymisen ja ilmaston lämpenemisen takia metsäojitetut suot lienevät kuivempia kuin koskaan ennen, eikä vedenpinnan nostoon metsänkasvatuksen jatkuessa tähtääviä toimia ole tehty. Tällaiset toimenpiteet ja niiden vaikutusten sisällyttäminen inventaariolaskentaan ovat tulevaisuudessa sekä toivottavia että tarpeellisia. Hydrologinen mallinnus on myös viime aikoina kehittynyt ja sen soveltamisesta inventaariolaskentaan alkaa olla hyviä kansainvälisiä esimerkkejä niin turvepeltojen kuin turvemaametsienkin kohdalla. Tavoitteena on vähitellen tuoda inventaarion aikasarjavaatimukset täyttävä vedenpintamallinnus osaksi kaikkea turvemaiden päästölaskentaa.
Suomen metsien aiempi −30 miljoonan hiilidioksidiekvivalenttitonnin vuotuinen hiilinielu on hävinnyt monesta eri syystä: vuotuiset hakkuumäärät ovat 2010-luvun alusta kasvaneet 60 miljoonasta kuutiosta lähes 75 miljoonaan kuutioon, puuston kasvu on hidastunut ja puustorakenteen muutosten seurauksena karikkeen tuotto on pienentynyt. Tämän lisäksi lämpenevä ilmasto on lisännyt maaperän hajottajien aktiivisuutta, mikä näkyy maaperämallien antamissa tuloksissa. Maaperän hiilivarastomuutosten laskentamenetelmät eivät ole hävinneen metsänielun syy: samat laskentamenetelmät, joiden kautta metsät nyt näyttäytyvät päästölähteenä, saavat 2010-luvun alun metsät näyttäytymään isona hiilinieluna.
Metsien hävinnyt hiilinielu on Suomen kansallisten ja kansainvälisten ilmastotavoitteiden saavuttamisen kannalta todellinen ongelma. Metsälehden kirjoitusten taustalla lieneekin professori Laurénin näkymä siitä, miten ”metsätoimiala on uhattuna”. Oivalluksia ja ratkaisuja ilmastovelvoitteiden saavuttamiseksi on kuitenkin tarjolla, jos niihin uskalletaan tarttua. Tarvitaan yhteistyötä ja toisia kunnioittavaa keskustelua. Kasvihuonekaasuinventaarion laskijoiden, menetelmäkehittäjien ja tutkijoiden parjaaminen ei auta tässä tilanteessa yhtään. Se jos mikä on huonompaa kuin ei mikään.
Kirjoittajista Juha Mikola on kasvihuonekaasuinventaarion menetelmäkehityksestä vastaava tutkimuspäällikkö Luonnonvarakeskuksessa ja Paavo Ojanen suometsätieteen tutkija Luonnonvarakeskuksessa ja Helsingin yliopistossa.
Kirjoituksessa mainitut artikkelit
Tarvittaessa saatavissa sähköpostilla kirjoittajilta pdf-muodossa.
Alm, J., Wall, A., Myllykangas, J.-P., Ojanen, P., Heikkinen, J., Henttonen, H., Laiho, R., Minkkinen, K., Tuomainen, T., & Mikola, J. (2023). A new method for estimating carbon dioxide emissions from drained peatland forest soils for the greenhouse gas inventory of Finland. Biogeosciences 20: 3827–3855. https://doi.org/10.5194/bg-20-3827-2023
Lehtonen, A., Eyvindson, K., Härkönen, K., Leppä, K., Salmivaara, A., Peltoniemi, M., Salminen, O., Sarkkola, S., Launiainen, S., Ojanen, P., Räty, M., & Mäkipää, R. (2023). Potential of continuous cover forestry on drained peatlands to increase the carbon sink in Finland. Scientific Reports 13(1): Artikkeli 15510. https://doi.org/10.1038/s41598-023-42315-7
Ojanen, P., Lehtonen, A., Heikkinen, J., Penttilä, T., & Minkkinen, K. (2014). Soil CO2 balance and its uncertainty in forestry-drained peatlands in Finland. Forest Ecology and Management 325: 60–73. https://doi.org/10.1016/j.foreco.2014.03.049
Ojanen, P., Minkkinen, K., & Penttilä, T. (2013). The current greenhouse gas impact of forestry-drained boreal peatlands. Forest Ecology and Management 289: 201–208. https://doi.org/10.1016/j.foreco.2012.10.008
Ojanen, P., Minkkinen, K., Lohila, A., Badorek, T., & Penttilä, T. (2012). Chamber measured soil respiration: A useful tool for estimating the carbon balance of peatland forest soils? Forest Ecology and Management 277: 132–140. https://doi.org/10.1016/j.foreco.2012.04.027
Ojanen, P., Minkkinen, K., Alm, J., & Penttilä, T. (2010). Soil-atmosphere CO2, CH4 and N2O fluxes in boreal forestry-drained peatlands. Forest Ecology and Management 260(3): 411–421. https://doi.org/10.1016/j.foreco.2010.04.036
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Luken malli ei huomioi metsätalouden piirissä olevan turvemaan pohjaveden korkeuteen vaikuttavia toimia, kuten ojien madaltamista tai sarkaojien vähentämistä. Tällainen ohjaava vaikutus puuttuu mallista kokonaan. Sen sijaan mallin tekijät ovat lähteneet siitä, että suot ennallistetaan ja ennallistetuille soille luodaan oma mallinsa.
Kiitos! Tämä artikkeli selvensi paljon. Voitanee selvitä täysremontin sijaan hienosäädöllä. Suometsien vedenpinnan mallinnus olisi hyvä lisä inventaarioon, jos sillä saadaan todennettua päästövähennyksiä suometsissä.
A.Jalkanen, päätelmäsi hienosäädöstä voi olla ennenaikainen ja todennäköisesti väärä.
Kuinka paljon ojien madaltamista tai sarkaojien vähentämistä on tähän mennessä tehty? Ja mitä tarkoitetaan mallin ”ohjaavalla vaikutuksella”? Inventaarion tarkoitus on arvioida toteutuneet päästöt. Sitten kun vedenpintaa on todennettavasti nostettu metsätalouden piirissä olevilla turvemailla siinä määrin, että se vaikuttaa päästöihin, on tärkeää, että vedenpinnan tason huomioon ottava inventaariomenetelmä on käytössä. Sitä ennen asialla ei ole mitään käytännön merkitystä. Inventaariomenetelmän kehittäminen luonnollisesti jatkuu sitä mukaa kun uutta tieteellistä tietoa ja työkaluja on käytettävissä.
Raija Laiho, Metsänhoidon suosituksissa ojasyvyydet ovat nykyään aiempaa matalammat. Lisäksi niistä kertyy tietoa laserkeilauksella koko ajan. Eikö Metsänhoidon suosituksilla ole vaikutusta?
Olen samaa mieltä siitä, että nimen omaan Metsänhoidon suosituksilla on ohjaava vaikutus. Heti kun vaikutus saadaan todennettua, se otetaan varmasti huomioon. Lukessa tunnetaan kyllä erilaiset kaukokartoitusmenetelmät ja niiden sovellettavuus.
Kasvihuonekaasuinventaario ei suinkaan lähtökohtaisesti perustu pelkästään Lukessa tehtyyn tutkimukseen. Ihan kaikki tieteelliset julkaisut, joissa luodaan pohjaa menetelmien kehittämiselle, otetaan kyllä huomioon. Kannustankin kaikkia huolestuneita panostamaan asiaa edistävään tutkimukseen.
Petrille: aika näyttää. Tarkoitan hienosäädöllä sitä, että koko inventaariota ei tarvitse korjata, ainoastaan puutteelliset osat. Monta asiaa on jo hyvällä mallilla – vaikkapa valtakunnan metsien inventointi, joka tuottaa metsien kasvusta lähtötietoa maaperämalleihinkin.
Ehkä ML voisi tunnistaa, että on pidetty tuulimyllyä jättiläisenä…
Vaikka hakkuumäärä on kasvanut, niin eikö silti joka vuosi hakata vähemmän kuin metsä kasvaa? Onko tämä erotuksesta ylijäävä puusto lakannut nielemästä hiiltä vai kasvaako se puusto ojitetulla suolla jolloin se Luken mallien mukaan lisää päästöjä?
Maininta Ruotsin inventoinnista oli tarkoitettu osoittamaan kuinka paljon kahden metsieninvetonnin eturivin maan kasvihuonekaasuinventaariot poikkeat toisistaan maaperän osalta. En kirjoittanut, että Ruotsin inventointi ojitettujen soiden osalta olisi parempi kuin Suomen. Euroopan maiden menetelmien ja tulosten kirjo on vielä laajempaa kuin
erot Suomen ja Ruotsin välillä. Osa maista ei raportoi lainkaan orgaanisia maita. Kiistämätön tosiasia on, ettei kukaan meistä tiedä mikä on Suomen ojitettujen soiden maaperän KHK –taseen 95%:n luottamusväli, koska 68 kaasumittauskohdetta eivät kata koko vaihtelua, sen paremmin kaasujen kuin mallin selittäjienkään osalta. Vertauksena metsäinventointiin: Kuinka moni luottaisi puuston kasvuarvioon, jossa kasvu mitattaisiin 68 koealalta ja ’laajenttaisiin’ koko maan tai edes ojitettujen soiden 4,27 milj. hehtaarin puuston kasvuarvioksi?
Yksikertaisiesti, maankäytön sektorin raportoinnin tavoitetaso on liian korkealla ottaen huomioon eri maiden mahdollisuudet ja resurssit. Tarvitaan siis Euroopan maiden asiantuntijoiden yhteinen arvio ja kannanotto mikä on mahdollista ja mikä ei, ja miten voitaisiin tuottaa vertailukelpoiset tiedot. Monet eurooppalaiset tutkijat ovat tästä samaa mieltä. Luken raportoinnista vastaavat tutkijat ovat olleet pakon edessä raportoinnin suhteen. Mukana on epäilemättä Luken parhaita voimia, mutta kun ei ole dataa niin ei ole. Entisenä KHK -taseen laskijana ja raportoijana luulen tietäväni tämän.
Ja lopuksi: EU:n metsille asettamat ilmastotavoitteet lähtevät lyhytaikaisista tarpeista, eivätkä ota huomioon metsän pitkän ajan mahdollisuuksia. On biologisesti mahdotonta pitää puuston kasvua jatkuvasti kokonaispoistumaa suurempana.
Annamari oli juuri Maaseudun Tulevaisuuden MT Liven haastattelussa, tallenne kannattaa katsoa.
Maaperän osalta tulokset ovat niin epävarmoja, että niitä ei tulisi lainkaan käyttää EU-maiden vertailuun eikä varsinkaan määrätä niiden perusteella sakkomaksuja. Yksinkertainen ja nopea korjausliike olisi jättää maaperäasiat EU-tavoitteiden ja Suomen hiilineutraaliustavoitteiden seurannan ulkopuolelle. Ilmastosopimusta varten voidaan silti edelleen jatkaa ja parantaa maaperänkin raportointia (IPCC:n ohjeiden mukaisesti).
Kiitos hyvästä tiivistelmästä, A. Jalkanen! Tuosta asiasta olen juuri samaa mieltä. Muilla sektoreilla voidaan tehdä osin hyvinkin tarkkaa päästölaskentaa, mutta maankäyttösektorilla arvioihin jää aina suurta epävarmuutta, tehtiin ne millä menetelmällä hyvänsä.
Jos kiinnostaa katsoa, miten monesta paikasta boreaalisella ja temperaattisella vyöhykkeellä on mittaustuloksia turvemaametsien maaperäpäästöistä: https://doi.org/10.5194/bg-20-4819-2023 kuva 1. Joitakin uusia pisteitä on tullut tuon julkaisun tietojen kokoamisen jälkeen, mutta yleisjuva ei ole muuttunut.
A. Jalkanen, R. Laiho, maaperätuloksissa on aivan totta huomattavasi suurempi epävarmuus kuin esimerkiksi puuston hiilivaraston muutoksissa. Päästövähennyskeskusteluissahan ei suoraan verrata eri maiden tiettyjen vuosien päästöjä, vaan verrataan kunkin maan päästöjen kehitysta saman maan aiempien vuosien samoilla menetelmillä. Tämä lieventää merkittävästi eri maiden vertailun ongelmaa, vaikkei siitä ongelmatonta teekään.
Kivennäismaiden metsissä voisi olla jossain rajatussa mielessä toimiva ratkaisu keskittyä vain puustoon, koska juuri puuston hyvä tuotos tuottaa hiiltä myös maaperään (tosin tällöin esimerkiksi hakkuutähteiden korjuu ja poltto energiaksi näkyisi päästöttömänä, vaikke se aivan varmasti pienentää maaperän hiilivarastoa ja siirtää siten hiiltä ilmakehään). Ja juuri kivennäismaiden metsiin on olemassa melko yksinkertaisia ja kuitenkin koherentteja, kohtalaisen hyvään hajotusprosessin mekanistiseen mallintamiseen perustuvia maaperämalleja, joilla on myös oikeaan suuntaan ajavat ohjausvaikutukset. Niin niissä ei ole tarvetta pohtia maaperän unohtamista.
Turvemailla tilanne on päästöjen laskennan kannalta hankalampi, koska vastaavia yleispäteviä mekanistisia hajotus- ja maaperämalleja ei ole käytettävissä (useista syistä tällaisten teko sekä laaja soveltaminen valtakunnan tasolla lähentelee mahdotonta ainakaan lähitulevaisuudessa). Mutta samaan aikaan juuri turvemailla pelkkää puuston (tai vastaavasti pelloilla satoon) tuijottaminen tuottaa tilanteen, jossa puuston hiilivaraston kasvattaminen näkyy ilmastotekona, vaikka puuston kasvun parantaminen tyypillisesti edistää samalla turpeen hajoamista.
Lyhyellä aikavälillä (muutamat vuodet – pari vuosikymmentä) puuston kasvu ja erityisesti hakkuut ovat tekijä joka ratkaisee metsien hiilivaraston muutoksen kokoluokan kehityksen (ja johon on mahdollista vaikuttaa). Mutta pitemmällä aikavälillä turpeen hiilivaraston kohtalo on erittäin keskeinen asia.
On ehdottoman tärkeää, että metsien ja metsätalouden dynamiikka ymmärretään ilmastopolitiikkaa ja ilmastovoitteita laadittaessa (kuten Erkki Tomppo hyvin perustelee!). Mutta ihan samoin on maaperän hiilivaraston dynamiikka ymmärrettävä ja sen epävarmuudesta huolimatta oltava mukana (aivan erityisesti turvemailla, mutta muutenkin), muuten pitkän aikavälin mahdollisuuksien ymmärrys ja ilmastopolitiikka menevät ihan metsään.
Hakkuiden pinta-aloista ei valitettavasti löydy samanlaista kattavaa tilastoa, kuin hakkuukertymästä. Jotain kuitenkin löytyi. Päätehakkuiden pinta-ala ei ole juuri noussut viimeisinä vuosikymmeninä, vuonna 2021 määrä oli vähän vajaa 200 t ha, kun vuonna 2000 se oli saman verran. Kasvatushakkuiden pinta-ala oli 2000 -luvun alussa n. 400 t ha tasolla, josta se on noussut 50 %. Hieman provosoivasti voisi kysyä, että onko kasvatushakkuut sitten syynä etenkin kivennäismaiden hiilinielun heikkenemiseen? Kariketuotanto laskee, sekä maaperä lämpenee enemmän, kuin tiheämmässä metsässä (jälkimmäinen on tietysti tavoiteltava tila, metsän kasvun kannalta). Tähän on varmaan vastattu nostamalla hieman mh-suosituksissa harvennusmallien pohjapinta-aloja. Mutta onko yläharvennukset ja siten jatkettu kiertoaika hiilensidonnan kannalta perusteltuja? Olisiko järkevämpi kasvattaa tiheänä loppuun asti ja uudistaa hieman aikaisemmin kuin jatkettuna?
Kiitos paljon Paavo! Olet oikeassa, että maaperä olisi oltava etenkin turvemailla mukana politiikassa, mutta samaan aikaan arvioiden käyttöarvo heikkenee epävarmuuksien myötä. Ojitettujen turvemaiden hyvin puuta tuottava pääosa on jo muuttumassa (kivennäismaiden kaltaisiksi) turvekankaiksi. Loput jäävät itsekseen ennallistumaan tai ennallistetaan aktiivisesti ja turvekerros säilyy niissä.
Päättäjien tulisi nyt käyttää maaperätietoa ohjaavana mutta ei sanktioivana – vai mikä mahtaisi olla ratkaisu?
Anneli, nostit kaksi oleellista asiaa esille. 1:
Metsäojitettujen kasvupaikkojen aatelia ovat ohutturpeiset alueet (luokkaa maks. 30 cm turvetta). Näillä yhdistyy turve- ja kivennäismaiden parhaat ominaisuudet: ovat sopivan kosteita paikkoja ja turpeesta saa typpeä ja kivennäismaasta kivennäisravinteita. Puusto kasvaa hyvin. Lisäksi turvekerros on sen verran ohut, että puuston ja puutuotteiden hiilivarasto voi kokoluokaltaan korvata häviävän turpeen hiilivaraston. Ilmastonmuutoksen torjumisen ja siihen sopeutumisen kannalta nämä ovat oikein hyviä paikkoja jatkaa puunkasvatusta.
Sitten on joko turhan vähäravinteisen kasvupaikan (ja pohjoisen sijainnin) tai pahan ravinne-epätasapainon takia heikkotuottoisia kasvupaikkoja. Näissä on paljon paksuturpeisia. Helppo päätös jättää ennallistumaan ja turvekerroksesta suurin osa jo säilyy, kun ei tee mitään.
Mutta sitten on kuitenkin paljon paksuturpeisia kohteita, joilla puusto kasvaa niin hyvin, että metsätalous on taloudellisesti hyvin kannattavaa. Aika monet näistä ennemmin tai myöhemmin on tarpeen lannoittaa tuhkalla, mutta sekin kannattaa kyllä. Näillä ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta optimaalinen olisi ratkaisu, joka säilyttää turpeen mutta mahdollistaa puuston kasvun ja metsätalouden. Näyttää siltä, ettei tähän useinkaan riitä kunnostusojituksesta luopuminen tai kunnostusojituksessa ojasyvyyden madaltaminen. Hyvin kasvava puusto haihduttaa niin paljon vettä, että vedenpinta painuu syvälle. Pitäisi kokeille ojien aktiivista madaltamista ja ojien käyttöä kasteluun. Vielä ei tietääkseni ole kukaan kokeillut 🙂
Asia 2: ”mikä mahtaa olla ratkaisu?”
Konkreettisessa mielessä paras ratkaisu olisi saada sekä puu kasvamaan että turve säilymään. Tässä avain on vedenpinnan saaminen passelille tasolle ja tarpeen vaatiessa tuhkalannoitus. Ja tarvitaan tutkimusta ja kokeiluja, jotta saadaan selville miten ja millaisilla kohteilla on mahdollista tai mahdotonta.
Kasvihuonekaasuinventaario tai kansainväliset sopimukset eivät suoraan vaikuta metsänomistajiin (jotka metsien käytöstä pitkälti päättävät) mitenkään, eihän metsänomistaja ole niiden osapuoli. Päästöoikeudet ja päästökauppa ovat näyttäneet, että ratkaisuja alkaa löytyä, kun asioilla on riittävästi hintaa. Tavalla tai toisella siis jos päästöihin halutaan vaikuttaa, niillä täytyy olla taloudellista merkitystä metsänomistajalle (toinen keino on pakko tiettyihin toimiin, mutta minusta eurot on parempi, koska ne mahdollistavat luovien ratkaisujen teon). Miten sen voi toteuttaa ja keille kaikille lasku lankeaa, onkin sitten erinomaisen hankala kysymys. Mikä olisi sellainen reilu siirtymä? En tiedä!
Paavo, erittelet jälleen ongelmatiikkaa onnistuneesti.
Suon vedenpinnan säätö on kimurantti asia. Joillakin valuma-alueilla voisi saada hyötyä säätöpadoista, kun puuston määrä ja eri vuosien sateisuus vaihtelevat.
Hiilinieluja saataisiin säästymään tarvittava määrä vaikka niin että osa metsänomistajista saisi hiilimarkkinoilta vuotuista hiilivuokraa. Myös raportoinnin haasteet ja sopiva käsittely kullekin turvemaan tyypille lienee ratkaistavissa.
Hankalampi ongelma voi olla EU:n nykyinen ilmastopolitiikka, jos se johtaa koko maanosan metsien kasvun näivettymiseen. Hesarin jutussa Savotta-sarjasta haastatellut asiantuntijat painottivat hieman yllättäen nielujen sijaan hiilivarastoja. Kirjoitin kommentin: ”Kohti hiilineutraaliutta -kisassa kannattaa huomata, että pärjääminen hiilen varastoinnissa ei tuo mitaleita, jos käydäänkin kisaa hiilen nielemisessä ja seurattavat mittarit ovat sen mukaiset.”
Sitä voisi miettiä, kannattaisiko purkaa koplaus maankäytön ja muiden päästöjen välillä. Juho Aalto kirjoitti Hesarissa 8.4.: ”Hiilineutraalisuuden tavoitevuotta 2035 koskevat kirjaukset voisi alkuperäisen lain henkeä rikkomatta määritellä uudelleen eriyttämällä fossiilisektoria sekä maankäyttösektoria koskevat tavoitteet.” EU-alueen metsiin saataisiin lisää kasvua ja lisää metsäpinta-alaa sopivin kannustein. Lisäksi voitaisiin määrätä ankarat sanktiot metsäkadosta.
Eikö kukaan ole tutustunut Ruotsin Maankäyttösektorin Metsämaan nielulaskentaan?
Linkki siihen löytyy ”Analyysi: Saiko Ruotsi itselleen jättimäisen hiilinielun rajuilla metsähakkuilla? Soitimme Ruotsiin ja vastaus yllätti”
Ruotsissa on ylimääräinen maaperänieluluokka” Kuollut orgaaninen materia”, jota Lukella ei edes ole. Muut luokat hakkuusäästö, kivennäismaat ja ojitetujen turvemaiden päästöluokka ovat molemmissa.
Erittäin hämmentävä ero myös löytyy hakkuusäästön CO2-nielun laskennasta. Kerroin CO2-nielu per hakkuusäästö (m3), Suomessa on 0,77 ja Ruotsissa aina yli 1. Vuonna 2020 Ruotsin hakkuusäästö oli 4,5 milj.m3 ja CO2-nielu 5, josta kerroin 5/4,5=1,11.
Suomen vuoden 2023 hakkuusäästö oli 17,2 Mm3 ja Luken laskema nielu -13,2 Mtn, josta tulee kerroin 13.2/17,2= 0,77.
Suomen Metsämaan päästö vuonna 2023 oli +1 Mtn-ekv, mutta Ruotsin tapaan laskien ja käyttäen Suomelle kerrointa 0,9 Ruotsin arvoista ja laskien hakkuusäästön CO2-nielun Ruotsin suhteella, niin
Suomen Metsämaan nielu olisi huomioiden puutuotteet nollaksi:
= -1,11*17,2-0.9*17-0,9*19Mt+14( turvemaiden maapäästö) =-19,2-15,2-17,1+14= -37,5 Mtn-ekv
Paavo Ojaselta kysyn tästä Sampo Soimakallion MT:n kommentista, että Lukella löytyy skenaarioita, että 10 milj.m3 hakkusäästöllä löytyy 20 Mtonnin edestä CO2-nieluja?
Linkki löytyy netistä haulla:”Lukijalta: Hakkuiden vähentäminen kasvattaa metsien hiilinielua merkittävästi”.
Soimakallio:”Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen kansallista energia- ja ilmastopolitiikkaa varten laatimien skenaarioiden mukaan 10 miljoonan kuutiometrin väheneminen metsien vuotuisissa hakkuissa kasvattaisi metsien vuotuista hiilinielua lähes 20 miljoonaa hiilidioksiditonnia.”
Miksi Luke ei sitten laske hakkuusäästöstä 17,2 Mm3/2023 CO2-nielua -34,4 Mtn vaan -13,2 Mtn?