Vuosituhannen vaihteessa uusille avohakkuualueille alkoi ilmestyä puuryhmiä, joihin ei aiemmin ollut totuttu. Kyse oli säästöpuista, joiden jättämistä metsään osa metsänomistajista myös arvosteli. Alkuun ei ollutkaan tavatonta, että metsänomistaja korjasi säästöpuut omiin tarpeisiinsa puutavara-auton hävittyä metsätien mutkan taakse tai viimeistään ensimmäisen myrskyn kaadettua puut.

Säästöpuut rantautuivat metsiimme sertifioinnin mukana. Metsäalan toimijat sitoutuivat 1990-luvun lopulla laajasti Pefc-metsäsertifiointiin, joka ulotettiin vuosina 1999–2000 koskemaan jopa 95 prosenttia maamme metsäpinta-alasta.

Nykyisin säästöpuut ovat vakiintuneet osaksi metsien käsittelyä, ja niiden merkitys tunnustetaan laajasti. Tällä hetkellä Pefc-sertifiointi edellyttää, että uudistusalalle jätetään keskimäärin vähintään kymmenen elävää tai kuollutta säästöpuuta hehtaarille. Säästöpuiden tulee olla maamme luontaiseen lajistoon kuuluvia ja läpimitaltaan vähintään kymmensenttisiä. FSC-sertifioinnissa hehtaarille jätetään vähintään kymmenen elävää, läpimitaltaan 20-senttistä puuta.

Päätöksen säästöpuiden sijoittelusta tekee yleensä hakkuukoneenkuljettaja. Alkuvuosina säästöpuita ripoteltiin pitkin hakkuualuetta, mutta nykyisin ne jätetään pääasiassa ryhmiin ja mahdollisuuksien mukaan arvokkaiden luontokohteiden yhteyteen.

Säästöpuiden tärkeimpiä tehtäviä on tuottaa metsiimme vanhoja eläviä puita ja järeää lahopuuta, joka on tärkeää monille kasvi- ja eläinlajeille. Säästöpuuryhmien alusmetsä tulee jättää raivaamatta ja muokkaamatta.

Vuosittain Suomen metsiin jää vähintään 1 600 000 säästöpuuta, joiden yhteistilavuus on noin 500 000 kuutiometriä. Tällä vuosituhannella säästöpuita on jätetty metsiin siis jo kymmenen miljoonaa kuutiometriä.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.