Tyhjällä vatsalla vaeltaminen on kurjaa. Retki kalamiehen ja melojan paratiisiin, Suomussalmen Hossaan, kannattaa aloittaa tuhdilla porokeittolautasella Hossan Poropuistossa.

Pihalla ei kuitenkaan näy ainuttakaan sarvekasta, mikä johtuu emäntä Raili Karvosen mukaan porojen kiima-ajan alkamisesta.

”Tuolla ne jossakin huitelevat 50 kilometrin säteellä”, Karvonen viittilöi ulospäin.

Hossassa poronhoidolla on ikiaikaiset perinteet: alueen poronhoito juontaa juurensa 1500-luvulle. Toisaalta Hossan monipuolinen ja vahva petokanta on tehnyt pelkästä lihanmyynnistä kannattamatonta, siksi Hossan Poropuistossa vaihdettiin tilan painopiste matkailuun kymmenisen vuotta sitten.

Vaihto kannatti: kun alkuvuodesta ilmoitettiin Hossan retkeilyalueen valitsemisesta Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kansallispuistoksi, turistien määrä kohosi tuntuvasti.

”Hossan kävijämäärä on lisääntynyt 15 prosenttia kesällä ja syksyllä”, kertoo kansallispuistohankkeen puolestapuhuja ja alueen läpikotaisin tunteva Matti Vainio porokeittolautasen ääressä. Hän on lupautunut esittelemään kolme Hossan suosituimmista kohteista: Julman-Ölkyn kanjonin, Värikallion muinaiset maalaukset ja Muikkupuron idyllisen maiseman hupaisine puronpätkineen.

Kansallispuistohanke pelasti maisemat

Peräpohjolan jängiltä kotoisin oleva Vainio tuli Hossaan ensimmäisen kerran kesällä 1975. Vaimon kanssa tehty reissu suuntautui sattumalta Muikkupurolle, kahden järven välissä luikertelevan muutamia kymmeniä metrejä pitkän, matalan, valkohiekkaisen ja kirkasvetisen puron rantaan. Vainio oli kerralla myyty erikoisesta maisemasta.

”Tulin sanoneeksi, että pääsisinpä tänne töihin. Joulukuussa tulinkin metsäteknikon virkaan ja tämä nurkkapitäjä oli suunnittelualueena”, Metsähallituksen palveluksesta jo eläköitynyt Vainio kertoo.

Idea kansallispuistohankkeeseen lähti vuonna 2011 Vainion kaverin soitosta. Hän oli nähnyt lavetin tienvarressa. Tilannetta tarkistamaan tullut Vainio löysi sadan hehtaarin leimikon, kuvasi kaivinkoneen ja tienrakennustyömaan ja lähetti kuvat eteenpäin ystävilleen ja alueen matkailuyrittäjille. Pian Vainio alkoi saada soittoja medialta ja tieto hakkuusuunnitelmista levisi.

”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pistää kansallispuistohanke alulle. Väitän, että kansallispuistoksi ehdottaminen pelasti Hossan ainutlaatuiset maisemat”.

Hakkuusuunnitelmat peruuntuivat ja jatkossa Hossan metsiä hakkuilta varjelee luonnonsuojelulaki.

”Alue- ja kansantaloudellisesti kansallispuisto on kannattavampi kuin metsätalous täällä. Aukkohakkuita voi ihailla muuallakin Suomessa”, kansallispuistopäätöksestä helpottunut Vainio sanoo.

Yllä julma kallio, alla musta syvyys

Päivä on puolipilvinen, lämmintä kolmisen astetta ja koillistuulta muutama metri sekunnissa. Parin kilometrin päässä häämöttää tulevan kansallispuiston ehkä tunnetuin nähtävyys – Julman-Ölkyn mahtavat kalliot Suomen suurimman kanjonijärven rannalla.

Matti Vainio laittelee kajakkia valmiiksi suomussalmelaisen valokuvaajan Hannu Hutun avustamana. Reissulle on pukeuduttava kunnolla, sillä edessä on hyinen melonta kolmen kilometrin pituiseen rotkolaaksoon.

Kajakin vieressä kallioseinät kohoavat 50 metrin korkeuteen ja alla on toinen mokoma vettä. Jääkaudesta muistuttavia luomuksia Hossasta löytyy enemmänkin: 130 järveä ja suppalampea, harjuja ja kallioita.

Taivaalla kaartelee korppi ja yli lennähtää myös hiiripöllö.

”Korppi on pesinyt täällä kallion seinämillä ja hiiripöllö on siellä, missä on myyriä”, Huttu selittää ja ohjaa kanoottia kohti ensimmäisiä jyrkänteitä ja siellä olevaa tuhansia vuosia vanhaa, jo kulunutta kalliomaalausta.

Tunnelma on lähes epätodellinen: syysluonnon hiljaisuus, taivaisiin kohoavat kalliot, kapeimmillaan reilut kymmenen metriä leveä kanjoni ja alla musta, kymmeniä metrejä syvä vesi. Hossa on nykyään myös sukeltajien paratiisi lukuisine suppajärvineen.

”Tätä kalliomaalausta en ole ennen nähnytkään”, Vainio huikkaa.

Ei ihmekään, sillä esi-isien jättämiä maalauksia ja elämisen merkkejä Hossa on tulvillaan. Tunnetuimmat maalaukset, verellä ja punamullalla sivellyt Värikallion kalliomaalaukset 3500 vuoden takaa, ovat retken seuraava etappi.

Jokaista sopukkaa ei ehdi koluta

Vainio ja Huttu ovat kulkeneet Hossassa kymmeniä vuosia. Onko alueella enää konkareille tietymättömiä paikkoja?

”Kyllä löytyy ja viimeksi ihan merkittävimpiä. Löysin Hannun kuvan perusteella aivan ihmeellisen hetteikön. Oli harjunrinne ja sieltä puolestakymmenestä kohtaa pulppusi vesi, joka yhtyi puroksi. Siinä oli ihan hetelampi. Kun kesällä käytiin siellä, niin hilla kukki ja oli joutsenia”, Vainio kuvailee löytöään.

Huttu nyökyttelee vieressä: jokaista sopukkaa ei innokkainkaan kävijä ole ehtinyt vielä koluta.

”Se, missä milloinkin täällä käyn, riippuu ihan siitä, mitä olen kuvaamassa. Nyt syksyllä olen kuvannut revontulia Julma-Ölkyn kanjonissa, talvella hiihtelen näädän jälkien perässä metsässä ja keväällä kuvaan metsojen soidinta.”

Suosikkipaikka 11 000 hehtaarin puistossa on miehille yllättäen yhteinen: Kokalmus-järvi hiekkarantoineen ja sen hienot metsät ja harjut. Polut kiertävät järveä helppokulkuisessa maastossa kauniilla mäntyisellä harjulla.

Vainio kävi Kokalmuksessa enimmäisen kerran 40 vuotta sitten, heti Suomussalmelle tuloa seuraavana kesänä, hienona heinäkuisena iltana.

”Se on vähän kaksipiippuinen juttu, ettei kehtaisi parhaita paikkoja kertoa. Muuten ei saa olla rauhassa”, Huttu murjaisee pilke silmäkulmassa.

Rauhaa ja yksityisyyttä Hossassa kuitenkin riittää 50 000 vuosittaisesta kävijästä huolimatta. Keväällä retkeilijät ovat yhdettömissä ja kun kalamiehetkään eivät uskalla enää mennä jäille, Hossassa saa liikkua kenenkään häiritsemättä.

”Kevät on täällä minulle parasta aikaa”, Huttu paljastaa.

Helpot reitit houkuttelevat

Hossan valttikortteihin lukeutuu esteettömyys ja palveluiden monipuolisuus. Nämä seikat painoivat myös vaakakupissa juhlavuoden kansallispuistoa valittaessa. Hossassa on vuosikymmenet panostettu erilaisten erityisryhmien matkailuun, ja jatkossa tarjolla on entistä paremmat mahdollisuudet esteettömään luontomatkailuun.

”Täällä on helppokulkuisia, merkittyjä polkuja ja reittejä satakunta kilometriä ja huollettuja latuja 60 kilometriä. Osaan paikoista pääsee vaikka pyörätuolilla. Minusta myös näkövammaiset kannattaisi ottaa jatkossa huomioon, sillä siihenkin täällä on hyvä mahdollisuus”, Vainio kertoo.

Hossa sai valtion tämän vuoden lisäbudjetista 2,5 miljoonaa euroa reittien ja palveluiden lisäämiseen sekä korjaus- ja lisärakentamiseen. Julma-Ölkylle rakennetaan parhaillaan kanjonin ylittävää riippusiltaa ja Somerjärven rannalle Värikallion läheisyyteen on valmistunut iso taukopaikka retkeilijöille. Lisäksi valmisteilla on lisää esteettömiä reittejä, maastopyöräreittejä, laavuja ja taukopaikkoja. Luontokeskus on parhaillaan remontissa.

Esteettömyys ja helppokulkuisuus ovat Vainion mielestä tärkeitä siksikin, että Suomessa vanhuksia on koko ajan yhä enemmän. Helpot reitit ilahduttavat myös lapsiperheitä ja heitä, jotka ovat ensimmäistä kertaa kansallispuistossa.

”Retkeilijät haluavat nykypäivänä mukavuuksia ja että kaikki on helposti saavutettavissa. Hossassa ehtii päivässä käydä monessa paikassa ja autolla pääsee lähelle eri kohteita”, Vainio sanoo.

Maalauksia verellä ja punamullalla

Matka jatkuu Värikalliolle, jonka maalaukset löytyvät metsäpolkua pitkin patikoimalla tai Somerjärvessä melomalla. Matkaa Julma-Ölkyltä Värikalliolle on vesitse vain kolmisen kilometriä, mutta maitse matka lisääntyy 30 kilometriin. Siitä suurimman osan toki pääsee tarvittaessa autolla. Patikkamatka autotieltä Värikalliolle on noin kolme kilometriä.

Kalliomaalaukset erottuvat maisemasta helposti teräksisen katselusillan ansiosta.

”Tämä on jakanut mielipiteitä. Teräs on tietenkin puuta kestävämpää, mutta minusta silta olisi pitänyt tehdä puusta. Terässilta erottuu ilkeästi maisemasta”, Huttu pahoittelee.

Sillan päästä löytyvät Suomen pohjoisimmat, vasta vuonna 1977 havaitut kalliomaalaukset: verellä ja punamullalla maalatut kolmiopäiset tikku-ukot, lukuisat hirvikuviot ja muut eläinten kuvat.

Maalausten ikää ei ole pystytty arvioimaan tarkkaan, mutta suurin osa Suomen kalliomaalauksista on kampakeraamiselta ajalta 5000–3200 eKr.

”Tällä alueella on valtava kulttuurihistoriallinen perintö: on kivikautisia asuinpaikkoja, ikiaikainen vesireitti Pohjanlahdelta Vienanmerelle ja Laatokkaan. Lisäksi täältä löytyy niittylatoja, porotalleja, myllyjä, tervanhaudan pohjia, uitto- ja savottakämppiä ja neulavarasto”, Vainio luettelee.

Kansallispuistopäätöksen vahvana perusteena oli myös se, että Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg syntyi Suomussalmella ja Suomen itsenäisyysjulistus luettiin ensimmäisen kerran Suomussalmen vanhassa kirkossa vuonna 1917.

”Ensimmäisen kerran Hossasta kaavailtiin kansallispuistoa 1930-luvulla ja seuraavan kerran 1990-luvun alkupuolella. Kun kansallispuisto nyt vihdoin toteutuu ensi vuonna, niin se tuntuu uskomattoman hienolta”, Vainio sanoo.

Päätepisteenä Muikkupuro

Lokakuinen ilta hämärtyy nopeasti ja Muikkupuron laavulle saavutaan vasta pimeällä. Harmi, sillä valkohiekkainen, kirkasvetinen eloisa puro kahden järven välissä on nähtävyys sinänsä.

”Kerran kun vaimon kanssa tultiin tänne kesällä telttailemaan, niin nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Linnut mekastivat läpi yön ja oli vielä tuulista”, Vainio sanoo ja alkaa tottunein ottein yhdessä Hutun kanssa laatia nuotiota nokipannukahveja varten.

Paistettu makkara ja kuksasta juotava kahvi irrottavat kielenkantoja edelleen.

”Totta kai metsiä pitää hoitaa ja hakata, mutta ei miten tahansa ja kaikkialla. Tämä maa olisi aivan toisennäköinen, jos metsiin olisi jätetty suurimmat ja komeimmat puut, edes muutama hehtaarille. Luontomatkailussa maiseman muuttumattomuus on se valtti. Nyt kun Hossa sai kansallispuistostatuksen, täällä ei enää hakata ja hyvä niin”, Vainio sanoo.

Toisaalta Hossassa saa jatkossakin kalastaa, marjastaa, sienestää, sukeltaa, patikoida, hiihtää ja paikallisilla on lupa metsästää.

”Pitäisi pystyä laajemmin ajattelemaan sitä, mitä metsä voi ihmisille merkitä ja tuottaa. Maisema vaikuttaa ihmismieleen, vaikka sitä ei itse tiedostaisikaan”, Vainio sanoo.

Hossan rauhassa tämän totuuden tiesivät jo kivikauden ihmiset.

Julkaistu Metsälehti Makasiinissa 7/2016

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.