Olen retkeillyt neljäkymmentä vuotta joulun seudussa Simon ja Pudasjärven isoilla aapasoilla. Roudan ansiosta ne kohmettuvat keskimäärin oikein mukaviksi patikointimaastoiksi.

Jos sitä vastoin teen retken näiltä joulureissuilta syntyneiden valokuvien pariin, hätkähdän säiden ja näkymien vuodesta toiseen vaihtuvia rajuja eroja. Löydän lumen peittämiä kopisevan koviksi jähmettyneitä mättäikköjä, täystalvisia lumiaukeita puut kuurassa, jään ja mustien mättäiden tai veden ja mättäiden mosaiikkia ja jopa lainehtivaa tulvaa.

Jouluaattona 2020 eksyin Järviaavalla niin laajaan, märkään ja vajottavaan veden ja lumen sekamelskaan, että huolestuin pääsystä kotiin säädylliseen aikaan. Lähimmäisten mielestä jouluna voisi löytyä tärkeämpääkin puuhaa kuin vajota suorimpeen.

Muistin optimismi

Pelkästään muistin ja mielikuvien varassa joulusäät ovat muuttuneet niin paljon, että kaikki toivo lämpenemisen pysäyttämisestä puoleentoista asteeseen tuntuu hassulta. Vanhoissa muistoissani ilmat olivat vähintään kaksikymmentä astetta kylmempiä kuin viime vuosina. Ilmatieteen laitoksen tilastot eivät kuitenkaan tue muistikuvia.

Joulukorttien maisemissa vallitsee ikuinen korkeapaine. Pakkanen nipistelee, kuura ja lumi verhoavat puita, paksu hanki kantaa poron ja pulkan. Muistiini ovat valikoituneet joulusään ideaalin kaltaiset kelit ja loskajoulut puolestaan pyyhkiytyneet pois.

Vähän huolellisempi perehtyminen osoittaa, että verraten vähälumiset pakkaskelit olivat joulukuussa nykyistä tavallisempia. Tämän vuoksi soille kovettui myös paksumpi ja pitemmälle kevääseen kestänyt routa. Nyt on suhteellisesti enemmän sekä lumi- että vesisateita. Jos viidenkymmenen sijaan tarkastellaan kymmentä vuotta, päällimmäiseksi nousee pelkkä alkutalvien oikullisuus.

Metsot ja tiitiäiset

Keväällä ja kesän alussa suot täyttyvät lintujen äänistä. Aapojen metelöijät ovat kuitenkin muuttolintuja, joulukuussa on hiljaista. Käytännössä ainoana lintuna metso löytää ruokansa talviselta suolta. Se nokkii kituliaitten rämemäntyjen neulasia, ylen runsasta mutta huonolaatuista sapuskaa.

Peitteisissä metsissä sama säiden oikkuilu ei näy yhtä dramaattisesti kuin avosuolla. Jouluun mennessä lunta on vähintäänkin sen verran, että maa näyttää valkoiselta. Metsän sisällä eivät myöskään tyynet ja myrskypäivät tunnu yhtä voimakkaina.

Toisin kuin suolla kuulee metsässä melkein aina lintujen sipinää. Tiaisparvessa kaikkien lajien yhteydenpitoäänet ovat samanlaisia, mutta on niillä lajityypillisetkin äänensä.

Tiaislajien keskinäinen runsaus on tällä vuosituhannella muuttunut jopa dramaattisesti. Tali- ja sinitiaisten määrä kasvaa, hömötiaiset vähenevät vuodesta toiseen. Sotavuosien jälkeen ilmestyneissä lintukirjoissa hömötiainen esiteltiin valtakunnan neljänneksi runsaimpana lintulajina ja yleisimpänä talvilintuna. Nyt se luokitellaan erittäin uhan-alaiseksi.

Yksityiskohtaisen kuvan tiaiskantojen muutoksista Suomessa antavat talvilintulaskentojen tulokset. Joulunaikaiset laskennat ovat jatkuneet yhtämittaisesti vuodesta 1956. Esimerkiksi hömötiaisten määrä pysyi korkeana 80-luvun lopulle asti. Sen jälkeen alkoi tasaisen tappava alamäki. Muiden aitojen metsätiaisten, kuusi- ja töyhtötiaisen, tilanne ei ole yhtä lohduton.

Hömötiaisen väheneminen ei johdu yhdestä syystä, eikä tinttiä voi pelastaa yhdellä taikatempulla. Hömpän talviravintona ovat hyönteiset ja hämähäkit, ja myös omat hyönteiskätköt, joita tintti etsii oksien ja runkojen piiloista. Talousmetsissä tarvittaisiin lahopökkelöitä ja uudistusalojen välisiä metsäkäytäviä. Puhtaamman ilman avulla puiden peitoksi pitäisi saada naavaa ja jäkäliä.

Yhtenä syynä hömötintin taantumaan epäillään tali- ja sinitiaisten vyöryä jopa kaukaisiin erämaametsiin. Ne eivät itse ymmärrä varastoida syyskesällä ötökkäkätköjä, mutta oppivat rosvoamaan oikeiden metsätiaisten ruokavarastot.

Joulukorttimaisema

Voisiko vielä jostain löytyä joulukortin lumimetsä?

Ei se niin vaikeata ole. Tänäkin talvena tykkylumi kuorruttaa Kuusamon ja Posion vaarametsien puita. Vaaranrinnettä ylös kohoava ilma viilentyy kastepisteeseen ja sen sisältämä vesihöyry tarttuu kaikkiin pintoihin, käytännössä puihin.

Eniten tykkyä syntyy kosteilla säillä ja lännenpuoleisilla tuulilla, kunhan vaara-alueilla lämpötila pysyy pakkasen puolella. Vanhan ajan joulukorttimaisema edellyttää kuitenkin nuhjuisen pilvikelin vaihtumista korkeapaineeksi. Se tuo aamu- ja iltaruskoja, keskipäivällä näyttäytyy aurinko, puoliyön alla taivaalla liehuvat revontulet.

Koillismaan matkailualueilla, kuten Rukalla, Syötteella tai Riisitunturin kansallispuistossa, ilmastonmuutoksella on eräänlainen pahiksen rooli. Kosteiden tuulien yleistyminen lisää tykyn määrää ja voi muodostaa sitä myös alavampiin talousmetsiin.

Mutta tuulinen lämpöaalto saattaa kääntyä myös plussakeliksi ja vesisateeksi, jolloin kaikki siihenastiset lumikuormat – usein oksineen ja latvoineen – romahtavat alas. Lämpöaallon mentyä tykyn muodostuminen vaarakuusiin alkaa taas alusta.

Arkielämässä lämpeneminen on huomaamatonta, keskimäärin puoli astetta vuosikymmenessä. Se on vallan vähän, jos vertaa säätilojen kymmenien asteiden äkkivaihteluihin. Kuitenkin neljäkymmentä vuotta sitten joulunajan vesisateet olivat Pohjois-Suomessa vähintäänkin harvinaisia, nyt ne ovat yhtä tavallisia kuin kovat pakkaset.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.